Kirjat,  Muut tietokirjat

Ella Kanninen: Minun Italiani – Pieniä tarinoita amoresta zuccheroon

Miten Italiassa ja italialaisten kanssa pärjää? Miksi Italia ihastuttaa ja raivostuttaa samaan aikaan? Voiko Italiaa selittää?
Minun Italiani: Pieniä tarinoita amoresta zuccheroon (Tammi 2020) on kokoelma vuosia Italiassa asuneen suomalaisen toimittajan Ella Kannisen kokemuksista Italiasta ja italialaisista. Se on asiapitoinen, lämminhenkinen ja hauskakin kirja maasta ja ihmisistä, jotka Kannisen mukaan tuntuvat välillä jopa Suomen ja suomalaisten vastakohdilta.
Minun Italiani on Ella Kannisen kolmas Italia-aiheinen kirja.

Ella Kannisen Minun Italiani on yksi tämän syksyn uutuuskirjoista. Kanninen näkyy tänä syksynä televisiossakin: Yle esittää parhaillaan Ellan matkassa -ohjelman uusintoja, ja sarja on katsottavissa myös Yle Areenassa toistaiseksi. Minun Italiani on Kannisen kolmas kirja – aiemmista kahdesta olen kirjoittanut täällä. Kirjan kauniit, akuutin matkakuumeen nostavat kuvat ovat jälleen Ofer Amirin ottamat, ja osa kuvatuista tilanteistakin on aiemmista kirjoista tuttuja.

Italialaiset aakkoset

Minun Italiani kertoo nimensä mukaisesti Ella Kannisen Italiasta, omakohtaisesta näkökulmasta siis. Kannisen aiemmat kirjat Ellan Toscana ja Kotona Italiassa sisältävät nekin toki kertomuksia Kannisen omasta elämästä, mutta niissä suuressa osassa ovat Kannisen italialaiset tuttavat – ja ruoka. Tässä kirjassa reseptejä on vain muutama, mutta pieniä tarinoita Italiasta riittää aakkosissa a:sta zetaan (ja Kanninen kertoo hauskan jutun siitä, miten ääkköset eivät taivu italialaisten suuhun).

Kirja alkaa amoresta eli rakkaudesta ja päättyy zuccheroon eli sokeriin. Siinä välissä käsitellään muun muassa bellezza, musica ja traffico. Väliin ei voi jättää myöskään ciboa eli ruokaa – Italiassa ruokapöytään päädytään aina ennemmin kuin myöhemmin. Kanninen jakaa reseptinsä muun muassa munakoisovuokaan ja hillopiirakkaan. Hän myös luettelee pitkän listan italialaisia ruokia, jotka ovat ”räjäyttäneet tajunnan”. Tunnistan ilmiön.

Pari lukua on omistettu myös italian kielelle, italialaisille aakkosille siis kirjaimellisen kirjaimellisesti. Ainakin minun korvilleni italia on aina ja ikuisesti lingua dell’amore. Kannisen mielestä italia on ”kieli, joka saa hyvälle tuulelle”. Totta sekin! Ja hyvälle tuulelle voi saada myös italialaisten puhuma suomi, josta Kanninen antaa esimerkkejä. Minullekin ovat tuttuja suomen kielen numerot viizi ja kuuzi – ja junaa vaihdetaan Paazilassa (Pasila). (Signore naureskelee näille, ja helppo hänen onkin; hänen kotimurteessaan kun on jopa meidän ääkkösiämme lähellä olevat äänteet.)

Mutta samoin suomalaisille ongelmia tuottavat esimerkiksi bruschetta ja focaccia. Minulle vaikeimpia ovat vokaalit: onko se e nyt avoin vai ei? Jonnekin sinne päin menee aina. Gnocchi ja tagliatellekin pyörivät suussani varmaan vähän väärässä asennossa.

Koronan aikaan

Myös epidemia on ajankohtaisena aiheena saanut kirjasta oman lukunsa, mikä ei takuulla kirjan suunnittelu- eikä varmaan pitkälle kirjoittamisvaiheessakaan ollut aikomuksena. Totuus on kuitenkin, ettei Italia (eikä koko maailma) ole enää entisensä koronaviruksen jälkeen.

En koskaan tule unohtamaan kevään uutiskuvaa, jossa pitkä letka armeijan ajoneuvoja kuljetti ruumiita pois kaupungista. Se näky ei ollut tästä maailmasta, ja sieltä se juuri oli. Siellä, missä olimme juuri hetkeä aiemmin joululomalla kulkeneet huolettomina väkijoukoissa, oli nyt vain aseistettuja sotilaita ja autiutta. Suomessa tätä on ollut vaikea käsittää, ja samaa mieltä on Kanninen.

Kun koronatilanteen vakavuus oli Italiassa jo selvillä, Suomessa asiaa vielä epäiltiin ja vähäteltiin. Italiaa myös syyllistettiin ja taudin leviämistä selitettiin italialaisella kulttuurilla. Sama ei voisi tapahtua Suomessa! Eikä toki tapahtunutkaan samassa mittakaavassa. Sekä Italian virheistä että onnistumisista opittiin.

Koronaviruksen räjähdysmäisen leviämisen yhdeksi syyksi Kanninen mainitsee Italian väestörakenteen: Italiassa on Euroopan vanhin väestö (väestörakennetta olen käsitellyt tässä postauksessa). Syy ei sen sijaan ole esimerkiksi terveydenhuollon tai muiden resurssien puutteissa: Italian terveydenhuolto on maailman parasta (tähän Kanninen paneutuu kirjassa kokonaisen luvun verran), ja pahimman korona-alueen Lombardian bruttokansantuote on korkeampi kuin koko Suomen bruttokansantuote.

Pitkään Italiassa jahdattiin niin sanottua paziente zeroa eli taudin alkulähdettä, mutta todellisten syiden selvittely tulee jatkumaan vielä pitkään.

Voiko Italiaa selittää?

Minun Italiani alkaa kiinnostavalla kysymyksellä: voiko Italiaa selittää? Noh, voiko mitään maata selittää? Voiko Suomea selittää? Pitäisikö? Ja miksi?

Italialaisista (kuten niin monista muistakin kansallisuuksista) elää sitkeitä stereotypioita. Kanninen kertoo esimerkin netissä kiertäneestä vitsistä: saksalaiset ratkaisevat ongelmat suoraviivaisesti ja tehokkaasti, brittiläisten ongelmanratkaisuun tarvitaan kello viiden tee, espanjalaiset puolestaan tarvitsevat lasin punaviiniä ja siestan. Yhdysvaltalaiset ratkaisevat ongelmansa asein. Ja italialaiset?

”Italialaisilla ongelman ratkaisuun kuuluu monta kimuranttia koukeroa ja kiemuraa, peruutusta, umpikujia, ärräpäitä, kysymysmerkkejä, annos spagettia ja yksi espresso. Tuloksena on kymmenen uutta ongelmaa.”

Hauskaa tavallaan, mutta samalla tällaiset kliseiset stereotypiat vahvistavat mielikuvia, joiden mukaan sähläävät italialaiset eivät voisikaan selviytyä kunnialla esimerkiksi koronaviruksen hoidosta. Onneksi Kanninen pitää italialaisten puolta! Hän toteaa viisaasti, että Italian (ja tämä pätee toki jokaikiseen maailman maahan ja kolkkaan) ymmärtämiseen ja kokonaiskuvan hahmottamiseen vaaditaan jatkuvaa monipuolisen tiedon haalimista ja päivittämistä. Kanninen sanoo parinkymmenen Italiassa ja italialaisten kanssa vietetyn vuoden jälkeen olevansa itsekin vielä oppilas.

Mitään maata ei voi selittää tyhjäksi, eikä minun Italiani tai Suomeni ole sama kuin toisen. Minulle Italia on yhä mysteeri ja tulee varmasti sellaisena pysymäänkin. Mysteerin verho raottuu kuitenkin aina vähän, kun pääsen opiskelemaan aihetta lisää – esimerkiksi näin lukemalla muiden ajatuksista ja kokemuksista.

PS. Toinen TV-vinkki: Ensi viikon keskiviikkona 16.9. Yle Teema & Femillä esitetään italialaisen Luca Guadagninon ohjaama Call Me by Your Name (2017), joka on yksi kauneimmista koskaan näkemistäni elokuvista. Sen miljöö somewhere in northern Italy on italialaisen alter egoni sielunmaisema.

Kirjaan liittyvä resepti: herkkutattirisotto

6 kommenttia

  • Leena Laurila

    Katsoin jonkun jakson tuota Kannisen tv-sarjaa. Se on parhaimmasta päästä näitä matkaohjelmia. Hän on sentään ottanut selvää asioista eikä ole mikään tyhjän hölöttäjä. Parhaita ovat sittenkin ihan esim historioitsijoiden tekemät dokumentit. Joka tapauksessa olen tosi kiitollinen blogistasi, josta olen löytänyt kirjavinkkejä ja reseptejä, mutta ennen kaikkea muuttanut käsitystäni Italiasta, joka jostain syystä oli painunut aika negatiiviseksi mafiakirjallisuudesta johtuen. Tai ei siis jostain syystä, vaan siitä syystä:) Antonio Montin kirja korjasi paljon.

    • admin

      Minäkin pidän Kannisen tyylistä, hän ei turhaan hehkuta tai kauhistele asioita. Tuo matkaohjelma on vaan vähän hätäisen tuntuinen välillä, jaksot saisivat olla pidempiä. Mutta se taitaa olla budjettikysymys, jolle ei voi mitään. Ja kiitos kiitoksista! Minun täytyy myöntää, etten ennen italialaiseen mieheeni tutustumista tiennyt Italiasta juuri mitään. Se, että heittää jotain köykäisiä kommentteja Berlusconista (paha), mafiasta (tosi paha) tai pizzasta (tosi hyvä) ei ole mitään tietämistä. Anton Montin ”Minne menet, Italia?” oli minulle silmiä avaava lukukokemus, vaikka jollain tasolla olin tiennyt asioista, joista hän kirjoittaa. Pitäisi tutustua Montin muihinkin kirjoihin.

      Mitä mafiakirjallisuutta muuten olet lukenut? Olen itse yrittänyt lukea Roberto Savianon kirjoja, mutta se maailma on niin synkkä, etten oikein pääse eteenpäin.

      • Leena Laurila

        Just tuon Roberto Savianon Gomorran luin, sen jälkeen Francesco Forgionen Mafia Exportin. Ennen näitä luin ensimmäisenä Giovanni Falconen Cosa nostraa (jonka ostin matkallani Firenzessä), mutta se oli sen hetkiselle kielitaidolleni liian vaikeaa. Oikeastaan nuo toisetkin olivat, mutta jotenkin väänsin niitä läpi sanakirjan avulla. Voi olla, että väsyin sekä mafiaan että kielen opiskeluun 🙂 Juu, ei näitä oikein jaksa, se on aika synkkää. Helpompi lukea esim Ferrantea. Tai Montia.

        • admin

          Vau, todella monipuolista lukemista. Mutta kieltämättä aika rankkoja aiheita kielen opiskeluun! 🙂

  • Esmeralda / Esmeraldan eetos

    Kiitos taas tästä kiinnostavasta analyysista ja myös elokuvasuosituksesta, joka toivottavasti löytyy Areenasta.
    Stereotypiat eri maista ja sen asukkaista ovat aina kiehtoneet minua. Vaikka ne kuinka tiedostaisi, väkisin tulee itsekin sorruttua käsityksiin, jotka eivät kuitenkaan kuvasta (koko) totuutta. Olen myös kuullut ihan järjettömän monelta suunnalta käsityksen, että korona levisi Italiassa niin voimakkaasti siksi, että ”siellä ollaan niin sähliä” tai ollaan ”ihossa kiinni” koko ajan. Vaikka kysymys voi tosiaan olla vahvasti myös väestörakenteesta.
    Minä sanon sitten, että suomalaisilla on tarve nuolla sormiaan ennen jokaista liikettä, esim setelin kaivamista kukkarosta. Suorastaan ihmettelen, että tartuntaluvut ovat vielä näin alhaiset. No menipä sivuraiteille, mutta kuitenkin 🙂

    • admin

      Elokuvaa suosittelen ihan ehdottomasti! Se näyttäisi olevan myös Areenassa. Kävin itse katsomassa sen elokuvateatterissa aikanaan, ja se oli sellainen kokemus, että mietin, pilaisiko nyt toinen katselukerta TV:stä sen. Joskus joitain tosi hyviä kirjojakaan ei halua enää ikinä lukea uudestaan, koska pelkää, että niiden taika särkyy. Tosin kirjoja en muutenkaan yleensä lue toistamiseen, elokuvien kanssa on jostain syystä toinen juttu.

      Stereotypiat ovat kiinnostava juttu! Kyllähän suomalaisena esimerkiksi tunnistan itsestäni tosi moniakin suomalaisuuteen liitettyjä stereotypioita (voinko mennä asunnon ovesta ulos, jos kuulen, että naapuri liikuskelee rappukäytävässä…). Ja valitettavasti sorrun itsekin yleistyksiin ja ennakkokäsityksiin. Ne kun ovat (muka) niin käteviä ja niillä voi selittää mitä tahansa! Vaikkapa nyt sitten koronaviruksen leviämistä. (Itse en siis ketään ainakaan rappukäytävässä tartuttaisi :D)

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *