Grazia Deledda: Kuin ruo’ot tuulessa – Nobel-romaani Sardiniasta

Nobelisti Grazia Deleddan Kuin ruo’ot tuulessa (Canne al vento 1913, suom. Taru Nyström, Basam Books 2021) on taianomaisen kaunis kuvaus sardinialaisesta kyläelämästä yli sadan vuoden takaa. Kirjassa keskiössä ovat mutkikkaat perhesuhteet, mutta päähenkilöksi nousee vastustamattoman upeasti kuvattu Sardinian luonto.

Mikähän väärinkäsitys tähänkin liittyy: kuvittelin, että tämä Kuin ruo’ot tuulessa olisi runoteos! Jostakin olin teoksen kohdalla bongannut sanan runo, en tiedä, mistä. Grazia Deledda tosin kirjoitti myös runoja, mutta kun avasin kirjan umpimähkään jostakin kohtaa, hämmennyin, miten tiiviiltä proosarunoilulta teos näyttää. Sitten luin takakansitekstin: juu, romaani tämä on. Kumma juttu. (Pakko myös lisätä, että jostain syystä oikeinkirjoitusohjelma haluaa jatkuvasti korjata sanan ”ruo’ot” muotoon ”ruoto” – Kuin ruoto tuulessa.)

(Jos sen sijaan sardinialainen runous kiinnostaa, sitä löytyy Miten paljon teistä täältä näkyy – Italialaista nykyrunoutta -kokoelmateoksesta. Kokoelman suosikikseni nousivat sardinialaisen Antonella Aneddan runot. (Ihanat sardinialaiset sukunimet: Anedda ja Deledda!))

Joka tapauksessa sardinialainen Grazia Deledda (1871–1936) on ainoa Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittanut italialainen naiskirjailija. Nobelin hän sai vuonna 1926. En tiedä kirjailijan muusta tuotannosta, mutta ainakin Kuin ruo’ot tuulessa on hieno, hieno, hieno kirja.

Kyläelämää

Kuin ruo’ot tuulessa -kirjassa kuvataan Pintorin perheen elämää vaatimattomassa sardinialaiskylässä. Valitsin nyt tähän sanan ”perhe”, mutta kyse ei ole mistään ydinperheestä, vaan Pintorin kolmesta jo aikuisesta sisaruksesta, jotka ovat vanhempiensa kuoleman jälkeen jääneet hoitamaan perheen rapistuvaa kotitilaa ja hunningolla olevaa taloutta. Sisarten elämää saapuu järkyttämään neljännen, kotoa karanneen ja siksi paheksutun sisaren poika Giacinto, joka saa talossa aikaan lopulta moniakin pohjamutia paljastavaa tunteiden kuohuntaa.

”Perhe” on oikeastaan jopa tulkinta kirjan ihmissuhteista, sillä voisi sanoa, että sisarten sijaan kirjan päähenkilö on Efix, Pintorin sisarten jo vanheneva renki, joka on hoitanut sisarusten kotitilalta puuttuvan isännän hommia. Efix ei tietenkään ole verisukulainen, mutta perheenjäsenen asema alkaa näyttäytyä melkein silmiä kostuttavan kauniilla tavalla kirjan loppua kohden.

(Efix-rengestä tuli mieleeni, että myös kahdessa muussa ihan lempikirjassani on pää- tai ainakin suuressa roolissa palvelija: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisessä Kaptah-orja ja Kazuo Ishiguron (nobelisti tietysti hänkin) Pitkän päivän illassa hovimestari Stevens. Onko niin, että kirjailija kuvatessaan alhaisempaa väkeä tulee sen sijaan oikeastaan kertoneeksi enemmän ylhäisemmästä väestä? Kolkuttaessaan herrasväen kartanon ja orjan majan ovelle hän kolkuttelee ihmisyyden ovelle, ja kasvot näyttävät samalta kaikkialla.)

Pientä jännitystäkin on ilmassa, sillä heti alkusivuilta lukija ymmärtää, että karanneen siskon tapaukseen ja sisarusten isän kuolemaan liittyy ehkä jotain outoa. Sisarten keskinäiset välit eivät muutenkaan ole aivan välittömät.

Pintorin sisarusten ja Efix-rengin lisäksi kirjassa tutuksi tulee myös kylän muu väki: kirkkoherra, pormestari, koronkiskoja (täytyyhän kylässä olla koronkiskoja!), köyhät, rikkaat, piiat, rengit, isännät, emännät. Sardinialainen kyläelämä on kietoutunut vahvaan vuodenkierron ja vanhojen uskomusten mukaan elämiseen. Siitä oli kaiken maailman kaupalliseen hömpötykseen paatuneen nykylukijan viehättävä ja virkistävä lukea.

Pääosassa Sardinian luonto

Upeinta kirjassa on Sardinian luonto. Sardinia on kuin yksi kirjan päähenkilöistä, ellei sitten oikeastaan aivan suoraan pääroolissa. Voisin lainata tähän kaikki kirjan luontokuvaukset, mutta yritän pidätellä itseäni. Taru Nyströmin suomennoskin on niin upeaa työtä!

”Äkkiä laakso aukeni, ja linnan rauniot ilmestyivät näkyviin suunnattomalta rauniokasalta näyttävän kukkulan laella. Tumman kivimuurin keskellä tyhjä taivaansininen ikkuna-aukko, kuin silmä menneisyydestä, katsoi nousevan auringon punaamaa levollista maisemaa, kumpuilevaa tasankoa harmaine hiekkapälvineen ja kellertävine vihvilälaikkuineen, joen vihertävää uomaa, valkoisia pikkukyliä, joiden keskellä seisoi kirkontorni kuin kukan emi, laidunmaita kylien yläpuolella ja taustalla siintää Nuoron vuorten malvan ja kullan väristä utua.”

Olen aivan heikkona luontokuvauksiin (tiedän, että kaikki eivät ole, vaikken kyllä sitä voi ymmärtää!), joten menin välillä aivan sanattomaksi tämän kirjan kanssa. Kun luen jotain edellä kuvatun kaltaista, siirryn johonkin aivan toiseen aikaan ja paikkaan, mieleni alkaa liidellä vapaana malvan ja kullan värisessä udussa. Oi autuutta!

Sardinian luonnon ikuisuus asettuu myös vastakohdaksi kirjan kuohuville ihmissuhteille ja tunteille, lähtemiselle ja vääjäämättömälle paluulle ennen viimeistä matkaa. Ihminen on vain ruoko tuulessa,”yksi taipuu ja toinen katkeaa”.

Kirjassa Sardinian luonnossa on myös mystinen puolensa: menninkäiset, keijut, aaveet, jättiläiset ja henget ilmestyvät kukkuloille ja laaksoihin kuutamoöinä. Toisaalta kyläelämässä näkyy katolinen usko, toisaalta vahva uskomus henkimaailmaan. Myös elottomat esineet heräävät yöllä henkiin: ”Lattialla lepäsi vesiruukku kädensijat vyötäisillään. Nurin käännetty kattila nukkui sen vieressä.” En voinut olla lumoutumatta tästäkin!

Kuin ruo’ot tuulessa on taianomaisen kaunis kirja. Pelkästään jo näin herkkä ja tunteikas Sardinian luonnon kuvaus on minusta Nobelin arvoinen suoritus.

Kirjaan liittyvä resepti: pane fratau