-
Kevyttä kesälukemista: Nicolas Barreau: Pienten ihmeiden kahvila
Kumpi on romanttisempi: Pariisi vai Venetsia? Pienten ihmeiden kahvila sijoittuu näihin molempiin rakastavaisten kaupunkeihin. Nicolas Barreaun Pienten ihmeiden kahvila (Das Café der kleinen Wunder 2016, suom. Kristiina Vaara, Tammi 2020) on kevyt rakkausromaani, jossa sydämet särkyvät ja pamppailevat Venetsian tunnelmallisilla pikkukujilla ja kuppiloissa. Pienten ihmeiden kahvila on romanttista viihdekirjallisuutta, joka ei genrenä varsinaisesti kuulu omiin suosikkeihini. ”Törmäsin” kirjaan virtuaalisesti, kun kevään kirjastosulun aikaan selailin kirjauutuuksia ääni- ja e-kirjasovelluksessa. Olen todennut äänikirjojen olevan hieman hankala formaatti ainakin romaaneissa, joissa on useita kertojia tai muuten monimutkaisempia kerronnallisia ratkaisuja. Sen sijaan omaelämäkerrallinen kirjallisuus toimii äänikirjoissa mielestäni loistavasti, etenkin, jos lukijana on kirjoittaja itse. Tämän koronakevään äänikirjasuosikkeihini kuuluu Merete Mazzarellan omasta elämästä ammentava Varovainen…
-
Muutaman tunnin munakoisovuoka
Oikotietä onneen ei ole. Ei ainakaan munakoisojen kanssa, sen olen jo italialaisilta oppinut. Munakoisosta on kuin varkain tullut lempikasvikseni, mutta sen laittaminen vaatii hieman viitseliäisyyttä. Itse en osaa siitä mitään tehdä, koska minulla ei ole kärsivällisyyttä, mutta meillä onneksi Signore hoitaa kokkaamiset. Hänen tekemänsä munakoisovuoka on meillä koko perheen lempiruokia. Olen jo useasti kirjoittanut napolilaisesta keittiöstä (kahvikulttuurista, katuruoasta, jouluruoasta), joten viimeviikkoisen napolilaisen Elena Ferranten jälkeen suuntaan katseeni nyt Napolia laajemmalle: koko Campanian maakuntaan ja Etelä-Italiaan yleisemminkin. Sieltä on kotoisin Suomessakin jokseenkin tunnettu munakoisovuoka parmigiana di melanzane, joka sisältää yksinkertaisuudessaan vain munakoisoa, öljyä, tomaattia, basilikaa, valkosipulia, parmesaania ja mozzarellaa. Klassikkoreseptin äärellä päästään jälleen kiistelemään monestakin seikasta: Tuleeko tomaattikastikkeeseen pieneksi hienonnettua sipulia?…
-
Elena Ferrante: Tyttären varjo – Mitä äiti saa tuntea?
Hyvää äitienpäivää kaikille asianomaisille! Äitienpäivään liittyvät usein valkeat kermakakut ja valkovuokot mutta äitiyteen itseensä myös tummempia sävyjä. Niitä tunteista tummimpia kuvaa Tyttären varjo, Elena Ferranten tuotannon tuorein suomennos. Elena Ferranten Tyttären varjo (La figlia oscura 2006, suom. Helinä Kangas, WSOY 2020) on kertomus aikuistuneiden tyttärien äidistä Ledasta, jonka rauhalliseksi aiottu rantaloma muuttuu ristiriitaisten tunteiden vuoristoradaksi. Leda sekaantuu muiden rantalomalaisten elämään ja alkaa toimia itselleenkin käsittämättömillä tavoilla. Kenen varjo on tyttären varjo? Olin jo ehtinyt odotella tätä Ferranten uusinta suomennosta, kuten Kevään 2020 uutuuskirjat -postauksessa fiilistelin. Meiltä löytyy Ferrantea kotona kirjahyllystä myös italiaksi, mutta kun kyseessä on Tärkeä Kirja, en halua ottaa sitä riskiä, että jotain tärkeää menee ensilukemalla ohi.…
-
Makeampaa elämää: cantuccini
Viime viikolla haikailin makeampaa elämää Elban paratiisisaarella. Ja kyllähän Elbalta makeaa löytyy, erilaisia kakkuja ja pikkuleipiä etenkin. Viikunoita, manteleita, pinjansiemeniä, kuivattuja hedelmiä, jälkiruokaviiniä ja makeaa Alchermes-likööriä. Kastanjapiirakkaakin Elballa tehdään. Huomioni elbalaisten leivonnaisten joukossa herättävät cantucci tai cantuccini, Suomessakin tunnetut kovat mantelikeksit, jotka maistuvat erityisen hyviltä makeaan vin santoon kastettuina. Elballa cantuccinit ovat väriltään kauniin punertavia kekseihin tulevan syvänpunaisen Alchermes-liköörin ansiosta. Harmin paikka, että likööriä ei myydä Suomessa, minkä olen ennenkin todennut firenzeläistä jäädykettä tehdessäni. Elbalaiset cantucci briachi (ubriachi) eli ”cantuccini kännissä” jää meillä siis tekemättä. Ajatus kännisistä cantuccineista jäi kuitenkin mieleeni, ja koskapa meillä löytyi kaapista marsala-viiniä, tähän ohjeeseen lorahti vähän sitä, mutta alkoholi ei toki ole pakollinen lisä. Marsalan…
-
Silvia Avallone: Teräs – Mitä on tyttöjen välinen ystävyys, oikeasti?
Mistä on varhaisteini-ikäiset tytöt tehty? Silvia Avallonen Teräs-romaanissa ei ainakaan sokerista, kanelista, inkivääristä ja kukkasista. Ei ainakaan pelkästään. Silvia Avallonen Teräs (Acciaio 2010, suom. Taru Nyström, Minerva 2014) kertoo kahden teini-ikäisen tytön ystävyydestä ja heidän ja heidän lähipiirinsä näköalattomasta elämästä terästehtaan varjossa. Kurjissa oloissa kunkin on löydettävä selviytymiskeinonsa. Teräksessä on loistavan eläviä henkilöhahmoja ja nuoruuden vimmaista imua. Silvia Avallone on yksi italialaisista suomeksi käännetyistä naiskirjailijoista, joita listasin aiemmin. Listaan on kuitenkin syytä lisätä vielä ainakin Dacia Maraini, Melissa P. ja Rosella Postorino. Heistä Postorinon ensimmäinen suomennettu romaani Suden pöydässä ilmestyikin vasta hiljattain, viime elokuussa. Lisäksi Alda Merinin, Amelia Rossellin, Patrizia Cavallin ja Antonella Aneddan runoja on julkaistu tässä runokokoelmassa, josta…
-
Kuuluisat sipulit punaviinissä
Certaldon pikku kaupunki Toscanassa on kuuluisa kahdesta asiasta: kirjailija Giovanni Boccacciosta ja – sipulista. Sipulin, kuuluisan Certaldon punasipulin, merkitystä ei sovi vähätellä: punasipuli komeilee jopa Certaldon vaakunassa. Kirjoitin Boccaccion Decameronesta viime viikolla, ja nyt on sen toisen kuuluisan certaldolaisen vuoro. Punasipuli on erityisen maukasta juuri Certaldossa, jossa sitä kasvaa pari eri lajiketta. Certaldon punasipulin erityinen maukkaus on tunnettu jo vuosisatoja, ja maininta siitä löytyy itse Decameronen (1349–1353) kuudennen kirjan kymmenennestä kertomuksesta, joka kertoo munkkiveli Cipollasta (cipolla = sipuli): Kuten ehkä olette kuulleet puhuttavan, sijaitsee Firenzen alueella Elsa-laaksossa Certaldo-niminen kylä. Vaikka se on pieni, asui siellä aikoinaan ylhäistä ja varakasta väkeä. Koska täällä oli siis hyvät laitumet, oli San Antonion luostarin…
