Salaatit ja lisukkeet
-
Uunissa paahdetut tomaatit roomalaisittain
Tomaatteihin toimii takuuvarmasti yksi temppu: kun ne laittaa uuniin, mauttomastakin tulee maukkaampi. Kun uunissa paahdetut tomaatit vielä maustaa runsaalla oliiviöljyllä, yrteillä, suolalla ja valkosipulilla, ei voi kuin onnistua. Uuni hoitaa kaiken työn, ja lopputulos on aurinkokuivatun tomaatin kaltainen umamipommi. Uunissa paahdetut tomaatit ovat kuitenkin aurinkokuivattuja tomaatteja mehevämpiä ja – no, tomaattisempia. Tomaatit tulivat mieleeni viimeksi lukemastani Vincenzo Latronicon Täydellistä-romaanista. Latronico on syntyjään Roomasta, kuten nämä pomodori a mezzo -nimellä kulkevat tomaatitkin. Johonkin tämäntapaiseen herkkuun kirjan päähenkilöt Anna ja Tom voisivat myös törmätä berliiniläisillä brunsseillaan hummusvatien ja hapanjuurileipien kyljessä. Italiassa tomaatteja tosin ei tarjottaisi brunssilla, sillä konsepti ei kuulu maan ruokakulttuuriin, vaikka Suomessa ”italialaista brunssia” jossakin tarjoillaankin. Ja muuttuvathan asiat Italiassakin:…
-
Parsakaalilisuke: Oppeja italialaisesta keittiöstä, osa 2
Oppeja italialaisesta keittiöstä: melkein mikä tahansa maistuu paremmalta oliiviöljyllä, valkosipulilla ja chilillä maustettuna. No, mikä tahansa ylipäätään maistuu oliiviöljyllä, valkosipulilla ja chilillä maustettuna. Siitä olkoon esimerkkinä päivän resepti, parsakaalilisuke broccoli strascinati, erittäin vapaasti suomennettuna ”pannutetut parsakaalit”. Olen kertonut blogissa useasti ennenkin, että ruoanlaitossa kompastuskiveni oli pitkään ruokien maustaminen. Ajattelin, että maustaminen tarkoittaa ”mausteeksi” nimettyjen asioiden käyttöä ja pähkäilin, minkä purkin ja pussin sisältö sopii mihinkin. Italialaiseen ruokaan paremmin tutustuttuani tajusin, että maustaminen ei ole jokin irrallinen ja pakon edessä suoritettava temppu vaan että raaka-aineet itsessään maustavat ruoan – jolloin ruokaa ei oikeastaan tarvitse edes ”maustaa”. Mikä helpotus! Moniin italialaisiin ruokiin tuo makua soffritto, joka on sekin ollut tärkeä oivallus keittiössä…
-
Kun munakoisovuoka muuttui kakuksi
Munakoisokakku? Miten tätäkin ilmestystä nyt nimittäisi? Jonkinlainen munakoisovuoka on kyseessä, vähän kuin klassinen munakoisovuoka parmigiana di melanzane pyöreässä ja ilman uunia valmistuvassa muodossa vain. Reseptin alkuperäinen nimi on zuccotto di melanzane; zuccotto on kupolimainen firenzeläinen jälkiruoka, joka sekin löytyy blogista: Renessanssiajan reseptitaidetta: zuccotto. Kakkumainen munakoisovuoka on saanut ehkä muotonsa Firenzestä mutta raaka-aineensa Sisiliasta. Erityisesti Sisiliasta mutta hieman myös Firenzestä kirjoitti Jari Järvelä matkakirjoissaan Mozzarellakuu ja Sisarperhonen. Mozzarellakuussa Järvelä osallistuu kokkauskurssille Palermossa ja saa oppia munakoison lisäksi monen muunkin nykyään Sisilialle tyypillisen ruoka-aineen alkuperästä: ”Arabit olivat tuoneet muassaan Sisiliaan ja koko Italiaan muun muassa appelsiinin, sitruunan, johanneksenleipäpuun, munakoison, kesäkurpitsan, mantelin, pistaasin, jasmiinin sekä lukuisat jäiset herkut jäätelöstä granitaan ja semifreddoon.” Järvelä…
-
Pyhä yksinkertaisuus: insalata caprese
Pyhä yksinkertaisuus vai pyhäinhäväistys? Voiko blogissa julkaista näin helpon ”reseptin”? Caprilainen salaatti, tutummin tomaatti–mozzarellasalaatti eli insalata caprese sisältää käytännössä kolme raaka-ainetta. Siinäpä sitä sitten riittää ruokaohjetta kerrakseen… Helpompi resepti on blogissani ollut vain jäätelökahvi affogato: kippaa jätskipallo kahvikuppiin et voilà! Caprilainen salaatti vaatii tekijältään sentään mozzarellan ja tomaatin viipaloimisen. Tai oikeastaan ei edes sitä: italialaisittain mozzarellan voi myös vain repiä lautaselle – tomaatin kanssa veitsi on sentään käsiä kätevämpi. Kirjoitin viimeisimmässä kirjapostauksessani elämän yksinkertaistamisesta ja hetkeen pysähtymisestä. Sitä voi olla myös slow food, mutta toisaalta myös raaka-aineiden kunnioitus ja mahdollisimman yksinkertaiseen pyrkiminen, vaikka ruokalaji itsessään olisi helppo ja nopea. Siispä: insalata caprese on yksinkertaistamisen taidetta vain silloin, kun raaka-aineet ovat…
-
Rantapäivän klassikko: riisisalaatti
Italian-matkailija tarvitsee kunnon eväät. Italiassa kesäpäivän klassikkoeväs on riisisalaatti, jota pakataan rasioihin mukaan erityisesti rantapäivän lounaaksi. Se on helppotekoinen ruokalaji, joka syödään kylmänä ja joka on hellepäivään riittävän täyttävä ja suolainen. Mutta attenzione! Italialaiset kauhistuvat, jos heti syömisen jälkeen pulahtaa uimaan. Kun veri kiertää syömisen jälkeen erityisesti vatsan seudulla, päässä saattaa alkaa tuntua huimausta ja ruoansulatuskin kärsii. Löysin netistä jopa tarkkoja aikamääriä syömisen ja uimisen yhdistämiseen: raakojen vihannesten tai hedelmien syömisen jälkeen tarvitaan vain 30–40 minuutin lepo ennen uimista, mutta kypsennettyjen juustojen jälkeen varoaikaa tarvitaan jopa 4–5 tuntia. Ja lomailija kun olisi halunnut päästä aikatauluttamisesta ja kellon vilkuilusta eroon… Riisisalaatti on kuitenkin muuten melko vaaraton ja vaivaton ruokalaji, oma kesäpäivieni…
-
No onkos tullut kesä: calabrialaisen joulupöydän kukkakaalipihvit
Värikäs, valoisa ja vilkkuva italialainen joulu on monessa mielessä suomalaiseen hämärään ja hartaaseen jouluun hiljenemisen vastakohta. Aihe ansaitsisi ihan oman postauksensa, mutta esimerkin italialaisesta joulusta tarjoilkoot nyt Mezzogiornon eli ”Keskipäivän maan” aurinkoiset kukkakaalipihvit, joita tarjoillaan Calabriassa – kyllä vain – joulupöydässä. Aiemmin olen esitellyt blogissa napolilaisen joulupöydän kukkakaalisalaatin, joten tuo joulun varsinainen sesonkikasvis ei ole ennestäänkään tuntematon. Nyt, kun Etelä-Suomessakin saadaan joulukuussa ihailla oikeaa talven ihmemaata, kukkakaalipihvit ja -salaatit tuntuvat suomalaisen mielestä aivan sopimattomilta. No, laitetaan ohje talteen ensi kesää varten. Silloin muuttuu Suomikin ikuiseksi auringonpaisteeksi ja siispä todelliseksi Keskipäivän maaksi. Etelän joulupöydästä ei sortteja puutu ja uppopaistetut ruoat ovat erottamaton osa joulua niin Apuliassa kuin Calabriassakin eli siinä syvässä…
