Kirjat,  Romaanit

Rosella Postorino: Suden pöydässä – Mitä tekivät Hitlerin ruoanmaistajat?

Tällaisenkin osan voi nainen sodassa saada: valtion päämiehen ruoan maistaja. Voiko tehtävästä selvitä hengissä?
Rosella Postorinon Suden pöydässä (Le assaggiatrici 2018, suom. Helinä Kangas, Bazar 2019) kertoo Hitlerin ruoanmaistajista, naisista, jotka joutuvat päivittäin uhraamaan henkensä ja terveytensä pitääkseen Hitlerin turvassa. Naisten välille syntyy ystävyyttä, mutta jokainen saa myös osansa sodan myrkyllisyydestä.
Veitset ovat teräviä tässä kirjassa.

Suden pöydässä on viime syksyn uutuuskirjoja ja ensimmäinen Calabriassa syntyneeltä Rosella Postorinolta suomennettu romaani. (Vähänpä on muuten calabrialaisia kirjailijoita käännetty suomeksi, en taida tietää ketään muuta. Ja asuuhan Postorinokin Roomassa ja on viettänyt lapsuutensa muualla; Calabria ei ole varmasti muutenkaan niin sanoakseni Italian kirjailijatiheintä aluetta.) Minulla oli kirja viime syksynä kirjaston varausjonossa, mutta en sitten kuitenkaan innostunut lukemaan sitä. Sittemmin luin siitä myönteisiä arvioita, ja kirja on voittanut Italiassa arvostetun Premio Campiello -palkinnon, joten päätin yrittää uudelleen.

Attenzione: Sisältää juonipaljastuksia!

Maistajattaret

Olen ennenkin kirjoittanut naisen osasta toisessa maailmansodassa, ja onhan sodasta ja natseistakin kirjoitettu paljon. Nyt asiaa lähestytään kuitenkin näkökulmasta, joka yllätti ainakin minut: keskiössä ovat Hitlerin ruoanmaistajina toimivat naiset. Tarina pohjautuu tositapahtumiin, ja näitä maistajattaria (kirjan italiankielinen alkuperäinen nimi assaggiatrici) on todella ollut olemassa. Ja miksi ei olisi, pitihän Hitlerin turvallisuus taata kaikin tavoin. Johtajat kautta aikojen ovat kuollakseen pelänneet myrkytyskuolemaa.

Kirjan päähenkilön saksankielinen nimi Rosa Sauer on ristiriitainen sekoitus vaaleanpunaista ja hapanta. Rosa on paennut Berliinistä sotaa appivanhempiensa luokse, mutta päätynyt lähelle natsien päämajaa Sudenpesää, jonne hänelle pian osoitetaan kuolemantärkeä tehtävä. Rosa oli kiinnostava hahmo, josta en oikein saanut otetta. Toisaalta hän haki muiden hyväksyntää, toisaalta uskalsi uhmata SS-vartijoita. Hän kaipasi sotaan kadonnutta miestään ja löysi lohtua natsin sylistä. Hän pelkäsi henkensä edestä, mutta oli myös turhamainen ja tarkka ulkonäöstään.

Rosan rooli sodassakin on ristiriitainen: hän saa palkkaa maistamistehtävästään, saa ravitsevaa ruokaa syödäkseen sodan keskelläkin, mutta on alituisessa vaarassa kuolla myrkkyyn ja joutuu pakotettuna näin huolehtimaan Hitlerin elinvoimasta.

””Teillä ei ole lupa nousta pöydästä. Jäätte paikoillenne, kunnes toisin määrätään. Mitään puhumatta. Jos ruoassa oli myrkkyä, se imeytyy verenkiertoon nopeasti.” SS-vartija tarkasteli meitä yksitellen nähdäkseen reaktiomme. Kukaan ei päästänyt äännähdystäkään. – – ”Yksi tunti, ja se on siinä”, vartija sanoi. ”Tunnin kuluttua te olette kaikki vapaita.” ”Tai kuolleita”, joku kohtalontovereistani letkautti.”

Kymmenen maistajanaisen väliset suhteet nousevat Suden pöydässä paljon esille, jokainen on omanlaisensa vahvistus tähän satunnaisten uhrien joukkoon. Mieleen jäi erityisesti viattoman oloisen Lenin tarina (viattomillehan ei voi käydä hyvin) ja salaperäinen Elfriede (salaperäisillähän on aina jokin kohtalokas salaisuus). Naiset sopeutuvat toisiinsa ja yhteiseen tehtäväänsä vähitellen:

”Kuinka tullaan ystäviksi? Nyt kun tunnistin tovereideni ilmeet ja osasin jopa ennakoida niitä, heidän kasvonsa näyttivät minusta erilaisilta kuin ensimmäisenä päivänä. Samaa tapahtuu koulussa, työpaikalla, kaikkialla, missä ihmiset joutuvat viettämään paljon aikaa yhdessä. Ystäviksi tullaan pakon sanelemana.”

Pakko sopeutua

Kirjat sodasta ovat aina kertomuksia ihmisen sopeutumisesta ja selviytymisestä poikkeusoloissa. (Ja eivätkö kaikki tarinat maailmassa jotenkin käsittele päähenkilön ja ympäristön välistä ristiriitaa?) Niin myös Suden pöydässä, naisnäkökulmasta.

Maistajattaret ovat erilaisissa asemissa elämässään; kuka naimaton, kuka naimisissa, kuka äiti. Yhteistä on se, että miehet ovat poissa, kadonneita, kuolleita. Ja jos he ovatkin läsnä, he tekevät jotain pahaa. Naiset kuitenkin pitävät toistensa puolta: äidin lapsille varastetaan maitoa, raiskauksesta raportoidaan eteenpäin. On kaunis ajatus, että näin todella olisi. Toisaalta sodassa, poikkeusoloissa, kaikilla on omat motiivinsa toimia ja kaikki kärsivät omalla tavallaan. ”Sopeutumiskyky on ihmisen paras voimavara, mutta mitä enemmän sopeuduin, sitä vähemmän ihmiseksi minä itseni tunsin.”

Rosan näkemys sodasta, ihmiskunnasta ja sen historiasta on lohduton – ja toisaalta lohdullinen, emmehän voi kaikkia yhtälailla päättymään tuomittuja elämiä surra, siihenkin on pakko sopeutua ja suojella itseään:

”Häviäjiä ei rakasta kukaan. Eikä kukaan rakasta koko ihmiskuntaa. Ei voi itkeä miljardien ihmisten elämän päättymistä kuuden miljoonan vuoden takaisista ajoista lähtien. Sehän se oli alkuperäinen sopimuskin, että jokaisen elämän maan päällä tulee päättyä, ennemmin tai myöhemmin. Kärsivän hevosen hirnunta, kun sen kuulee omin korvin, raastaa sydäntä enemmän kuin ajatus tuntemattomasta ihmisestä, joka on kuollut, sillä historia koostuu kuolleista ihmisistä.”

Postorino kertoo saaneensa inspiraation tosipohjaiseen tarinaan Margot Wölkistä, viimeisestä elossa olevasta Hitlerin ruoanmaistajasta. Postorino ei koskaan ehtinyt tavata Wölkiä ennen tämän kuolemaa, ja Wölk kertoi traumaattisista kokemuksistaan vasta 96 vuoden iässä. Häpeä ja pelko saivat hänet vaikenemaan, samoin kirjan Rosa Sauerin.

Kirjan loppu jäi vaivaamaan minua. Rosa kertoo tarinaansa jo sodasta selvinneenä, hengissä ja menneeseen kai jotenkin sopeutuneena muttei toki haavattomana. Lopun ruokailukohtaus on suorastaan koskettava, kirjan loppulause pysäyttävä, mutta tilinteko entisen puolison kanssa vaivaannuttavaa. Postorino on varmasti osittain halunnut pysyä uskollisena tositapahtumille, mutta lopusta olisi voinut jättää paljon pois tarinan yhtään kärsimättä. Lopulta on melkeinpä vaikea sanoa, mikä kirjan juoni todella on.

Suden pöydässä ei jää mieleen unohtumattomana lukukokemuksena, mutta Hitlerin ruoanmaistajien tarina on takuulla kertomisen arvoinen.

Kirjaan liittyvä resepti: italialainen omenakakku

4 kommenttia

  • Leena Laurila

    Hui, onpa ällöttävä ja sittenkin aika piiloon jäänyt näkökulma paljon kirjoitetusta ja kuvatusta painajaisesta. Harmi, että kirjaan on sitten tupattu turhaa tarinaa, joka ilmeisesti heikentää kokonaisuutta. Ei kaikilla romaaneilla ole minusta selkeästi juonta. Tämä kertoo myös natsien itsepetoksesta, tietävät olevansa vihattuja ja pelättyjä.

    • admin

      Niin paljon kuin toisesta maailmansodasta ja natseista onkin kirjoitettu, tämä näkökulma on tosiaan jäänyt piiloon – ja olisiko jäänyt kokonaan, ellei yksi maistajattarista olisi uskaltautunut lopulta puhumaan asiasta? Hienoa, että Postorino tarttui aiheeseen. Kirjassa vaivasi se, että minun mielestäni siinä oli alku ja loppu, mutta ei juonellista keskikohtaa ollenkaan. Koko ajan odotin jotain muutosta, mutta se tuli vasta lopun aikahyppäyksessä ja sitten kirja jo loppuikin.

  • Esmeralda / Esmeraldan eetos

    Huh, tämä kirja on luettava ihan kuriositeettina. Kaikenlaisia ammattinimikkeitä ja järkyttäviä käänteitä on tullut vastaan kolmanteen valtakuntaan ja Hitlerin elinpiiriin liittyen (luennoilla aikoinaan ja muutenkin), mutta ruoan esimaistajat ovat jääneet täysin pimentoon. Luulisi kyllä, että lähes kaikilla maailman diktaattoreilla on ollut tällaiset ”apulaiset” ollut käytössään.

    • admin

      Tämä oli tosiaan kiinnostava ja erilainen näkökulma muuten paljon käsiteltyyn aiheeseen. Minun on pakko myöntää, ettei tällainen tehtävänimike ollut koskaan tullut mieleenikään ennen tätä kirjaa, eivätkä nämä naiset takuulla ole ainoita laatuaan. Ja miten yllättävää (eli ei yhtään), että tähänkin tehtävään pakotetut ovat juuri naisia.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *