Natalia Ginzburg: Kotina ystävyys – Rakkautta rivien välissä

Natalia Ginzburgin Kotina ystävyys (La città e la casa 1984, suom. Erkki Kirjalainen, Kirjayhtymä 1987) on viehättävä kirjeromaani, jossa eri puolille maailmaa hajaantuneet ystävät ja sukulaiset kirjoittavat toisilleen kuulumisensa, rakkautensa ja moitteensa kirjeissä. Melkeinpä vielä tärkeämpää kuin mitä kirjeissä kerrotaan on se, mitä jää rivien väliin.

 

Ihastuin viime syksynä Natalia Ginzburgin (1916–1991) Kieli jota puhuimme -romaaniin enkä ollut ainoa. Huomasin kirjaston varausjonosta, että Ginzburgin muukin tuotanto kiinnostaa nyt lukijoita. Häneltä on tosin ainakin Helmet-kirjastoissa vain kaksi suomennettua romaania: Kieli jota puhuimme ja tämä Kotina ystävyys. Englanniksi ja italiaksi valinnan varaa olisi enemmän. Mutta ehkäpä viimesyksyisen pienen hitin jälkeen suomennoksia tulisi jatkossa muitakin?

Attenzione: sisältää juonipaljastuksia!

Koti ja kaupunki

Kotina ystävyys rakentaa yllättävän vetävän tarinan henkilöhahmojen toisilleen kirjoittamista kirjeistä. Keskeisimpiä henkilöhahmoja kirjassa ovat Italiasta Yhdysvaltoihin ”pakeneva” Giuseppe, jolla on levotonta elämää viettävä poika Alberico sekä viiden lapsen vanhemmat Lucrezia ja Piero, joille kehkeytyy aviokriisi. Muitakin henkilöjä piisaa, mutta eniten kaikki hahmot kohkaavat toisilleen juuri Giovannin ja Lucrezian tekemisistä – ja he entisinä rakastavaisina kirjoittavat paljon myös toisilleen.

Kirjailu on välillä hyvinkin henkilökohtaisuuksiin menevää ja suoraa. Kirjeissä puidaan paljon esimerkiksi pettämistä, joka nousee esiin useamman henkilöhahmon suhteessa:

”Sinulla oli Lucrezian kanssa pitkä suhde, joka kesti useita vuosia. Tämä tuntuu Sinusta ehkä kummalliselta, mutta minä en kärsinyt siitä. Minä pysyin rauhallisena. Tiesin, että mikään ei hajoaisi. Sinä et ole hajottava ihminen vaan kuulut niihin, jotka varovat repimästä, polkemasta ja tuhoamasta mitään. Sinä olet samaa lajia kuin minä. Kuulut ainaisiin häviäjiin.”

Kirjeissä jaetaan ja muistellaan paljon, mutta kiinnostavinta silti on, mitä niissä ei sanota tai minkä ympärillä kierrellään ja kaarrellaan. Lukija pääsee seuraamaan (ja melkein jo arvaa ennalta), miten Giovanni kehittää suhteen kuolleen veljensä vaimoon ja miten Lucrezia joutuu pettymään avioliiton ulkopuolisessa suhteessaan.

Kirjan alkuperäinen, italiankielinen nimi La città e la casa (”Kaupunki ja koti”) korostaa suomenkielistä nimeä enemmän sitä, että henkilöhahmot kirjoittavat toisilleen fyysisesti ehkä kaukanakin toisistaan olevista paikoista. ”Koti” on kuitenkin ehkä toinen asia kuin fyysinen sijainti; suomeksi Kotina ystävyys korostaa sitä, että ystävyys on koti.

Toisaalta tarinassa on läsnä myös paikan ongelmallisuus: missä asua, kenen kanssa, mistä jälleen uudessa elämäntilanteessa löytää koti – ja ennen kaikkea: mitä nämä valinnat kertovat minusta ja miten muut niitä tulkitsevat? Giuseppella on vaikeuksia sopeutua Yhdysvaltoihin, jonne hän kuitenkin ehdoin tahdoin tahtoi lähteä. Osa ystävistä ymmärsi päätöksen, osa ei. Hän saa tsemppiviestejä mutta myös pyyntöjä palata takaisin kotiin. Giuseppen vastauksien sävyjen kehittymistä on hauska seurata. Aikooko hän palata Italiaan vai ei?

Muutenkin henkilöt ja heidän läheisensä ovat hajaantuneet ympäri Italian ja maailman kaupunkeja. Kaupunki ei välttämättä ole koti. Kirjassa myös myydään ja ostetaan koteja, asutaan toisten nurkissa, kuvaillaan kirjeissä monipolvisesti asuntojen sisustuksia. Kun aikuinen laitetaan toisten nurkkiin majailemaan nallekuvioisella tapetilla vuorattuun entiseen lastenhuoneeseen, hän tietää paikkansa tässä kodissa.

Eri äänten sinfonia?

Minun oli vaikea aluksi (tai oikeastaan aika pitkälle) hahmottaa henkilöhahmojen välisiä suhteita. Ketkä nyt olivatkaan serkukset, veljekset, aviopari? Tätä vaikeutti myös se, että kaikissa kirjeissä oli minusta melko sama ääni. Eri-ikäiset, eri sukupuolta ja yhteiskunnallista asemaa, keskenään erilaisia sukulaisuussuhteita edustavat hahmot kirjoittivat usein minusta hyvin samalla äänellä.

Löysin tosin Helsingin Sanomien vanhan artikkelin, jossa kuvataan, miten Kotina ystävyys -romaanissa kuuluu ”erilaisten äänten sinfonia”. No, en varmasti ymmärrä klassista musiikkiakaan riittävästi. Tämä oli minun korviini hyvin harmoninen sinfonia.

Välillä mietin kirjaa lukiessani myös sarkastisesti ja vähän ärsyyntyneenä, että vau, tässäpä on kirjallisesti lahjakas tuttavapiiri! Näiden tyyppien kirjeenvaihdosta on saatu aikaan kokonainen romaani – ja kylläpä he sitten jaksavatkin uutterasti kirjoittaa toisilleen, usein pitkiä ja polveileviakin kirjeitä. Mutta mikä sitten olisi ollut vaihtoehto? Onko tämä koko kirjeromaanigenren ongelma? Voisiko surkeiden söhertäjien viesteistä rakentaa romaania? Lukisiko sellaista kukaan – ellei juuri se sitten olisikin se oivallus? Tarkemmin ajatellen tietenkin se voisi olla oivallus, sen varaan voisi rakentaa hyvinkin toimivan maailman ja tarinan.

Ja kun nyt lähdin näihin pohdintoihin: kummassa muodossa henkilöhahmojen ääni pääsee paremmin kuuluville, vaihtelevia minäkertojia käyttävässä romaanissa vai tämäntyyppisessä kirjemuotoon kirjoitetussa romaanissa? Ylipäänsä kertojaan ja kerrontaan liittyviin seikkoihin tuntuu minusta aina erityisen vaikealta tarttua.

Toisaalta kirjeet ovat myös ihana ja nostalginen tuulahdus menneestä maailmasta – sitä ne eivät tietenkään olleet kirjan julkaisuvuonna 1984. Saisiko WhatsApp-viestiketjuista nykyään luotua vastaavaa?

Joka tapauksessa pysyn edelleen kannassani: Kotina ystävyys on mitä viehättävin (kirje)romaani. Se on ginzburgmaisen vähäeleisyyden ja paljonpuhuvuuden hienovarainen ja taidokas yhdistelmä. Pinnan alla kuplii älykäs huumori ja syvä ymmärrys ihmisluontoa kohtaan. Se onkin paras kehu, jonka voin romaanille antaa, vaikka ei tämä kaikilta osin ollut pelkkä napakymppi.

Kirjaan liittyvä resepti: toscanalainen tomaattikeitto