Elämäkerrat,  Kirjat

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

”On harvinaista tavata nainen, joka piirtää yhtä hyvin kuin te!”
Salla Leponiemen Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (Gummerus 2021) on taiteilija Elin Danielson-Gambogin (1861–1919) elämäkerta. Italiaan muuttanut Danielson-Gambogi on jäänyt monen muun suomalaisen (nais)taiteilijan varjoon, ja hänen uralleen mahtui monia traagisiakin vaiheita. Elämäkerta tekee Elinin eläväksi hänen kirjoittamiensa kirjeiden kautta.
Niin kauan kuin tunnen eläväni - Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi
Kannessa on Elinin Omakuva (1903). Taustalla taiteilija PB:n nimettömäksi jäänyt teos (2011), joka vie ajatukseni italialaiseen borgoon.

Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi on tämän kevään uutuuskirjoja. Täytyy tunnustaa, että ennen kirjan lukemista Danielson-Gambogi oli minulle melko tuntematon nimi. Hän onkin jäänyt naistaiteilijana huomattavasti tunnetumpien Helene Schjerfbeckin ja Ellen Thesleffin ja (ei valitettavasti mitenkään yllättäen) kaikkien lukuisten miestaiteilijoiden varjoon. Mutta: minulla ja Elinillähän on paljon yhteistä, kuten satakuntalaiset juuret ja italialainen puoliso! Lukukokemuskin oli hyvä, sillä elämäkerta on taidolla kirjoitettu.

”Pohjolan herttainen kukka, Italian puutarhaan istutettu”

Elin Kleopatra (!) Danielson syntyi 3.9.1861 Ilmajoella ja vietti lapsuutensa Noormarkussa. Taiteelliset lahjat veivät hänet opiskelemaan piirustusta ja maalausta Helsinkiin ja sieltä maailmalle. Hän matkusteli paljon, erityisesti Ranskaan, maalasi Suomessa Önningebyn taiteilijasiirtokunnassa ja eksyi välillä karenialisminkin poluille ”alku-Suomeen”, mutta sielultaan hän oli selvä maailmannainen. Muista aikalaistaiteilijoista hän löysi perheen itselleen ja nautti boheemista taiteilijaelämästä. Hän omistautui taiteelleen ja alkoi saada työstään tunnustusta.

Elin oli oman tiensä kulkija, jonka suonissa kohisi levoton veri. Tärkeän käänteen hänen elämäänsä toi Italia.

”Suloisessa auringonpaisteessa tulin Italiaan ja voi miten tämä maa sentään on ihana! – – Tänne minä kuulun sielultani ja mieleltäni. Täällä haluan aloittaa uuden elämän – -”

Italiaan lähtöä edelsi Elinin kyllästyminen Helsingin taidepiireihin, eikä hän halunnut jäädä tunkkaiseen Helsinkiin ”niin kauan kuin tunnen eläväni”. Hänen ensimmäinen Italian-matkansa suuntautui Firenzeen vuonna 1896, ja seuraavana vuonna toisella matkallaan hän kohtasi erään Raffaello Gambogin Firenzen vapaassa taidekoulussa. Raffaellokin oli taiteilija, ja hänen myötään Elinistä tuli lopulta rouva Danielson-Gambogi. Italiasta tuli koti hänen loppuelämäkseen. Hän kuoli Antignanossa 31.12.1919, ja sinne hänet on myös haudattu.

Kirjassa Elinistä piirtyy kaunis ja inhimillinen kuva. Välillä lukiessani mietin, miten Elinin olisi ehkä kannattanut taipua välillä kompromisseihin, sillä hän on ollut myös ilmeisen kovapäinen eikä aina välttämättä pelkästään omaksi edukseen. Toisaalta jo lähtökohtaisesti hänen oli naistaiteilijana vaikea saada arvostusta Suomessa saati sitten vielä patriarkaalisemmassa Italiassa. Elin ei myöskään halunnut ”veljeillä” muiden naistaiteilijoiden kanssa vain sukupuolensa takia. Hän uskoi naisen oikeuteen tavoitella itselleen tärkeitä asioita, vaikka traagisesti omassa parisuhteessaan hän joutui asettamaan puolisonsa taiteensa edelle. Raffaellon uskottomuus ja mielenterveyden ongelmat vaikuttivat Elinin uraan, joka jäi vaille kansainvälistä läpimurtoa. Aviokriisistä lukeminen on sydäntäsärkevää luettavaa.

Leponiemi kuvaa Eliniä tarkaksi ja intuitiiviseksi luonnon ja ihmisten kuvaajaksi, ja hän teki useita upeita tutkielmia valosta. Suomessa joitakin hänen maalauksiaan pidettiin epäkonventionaalisina ja epäsovinnaisina (nainen tupakoi! naisen hiukset hapsottavat!), mutta Italiassa hänen maalaustensa aiheet alkoivat keskittyä kodin ja naisten elämän piiriin. Niitäkin oli aikalais(mies)kriitikoiden tietysti helppo väheksyä. Elin piti realistisesta tyylistään kiinni loppuun saakka. Italiassa asuessaan hän etääntyi Suomesta niin, että taiteilija Danielson-Gambogi painui täällä pitkäksi aikaa lähes unholaan.

Niin kauan kuin tunnen eläväni

Elinin lausahdus ”Niin kauan kuin tunnen eläväni” kuvaa paitsi hänen maailmannaisen asennettaan tunkkaiseksi kokemaansa Helsingin taidemaailmaa kohtaan myös tätä elämäkerrasta välittyvää tunnelmaa. Lukiessa tuntuu nimittäin siltä, kuin Elin olisi elossa, elävä, kirjan sivuilla kertomassa omaa tarinaansa. Leponiemi on onnistunut tuomaan kirjaan Elinin oman äänen, tai siltä se ainakin tuntuu; emmehän voi tietää, mitä Elin oikeasti olisi halunnut itsestään kertoa – tai kuinka totuudenmukaisen kuvan hän olisi itsestään edes antanut.

Leponiemi on tehnyt upean työn hahmottelemalla Elinin tarinan tämän lähimmille ystävilleen kirjoittamista kirjeistä. Kirjeiden avulla Elin pääsee kirjassa ääneen niin paljon kuin vain (enää) voi. Leponiemen sanoin ”Elin oli elävä kommentoija, osuva tarkkailija, jonka kuvaukset on usein puettu sanoiksi nauruhermoja kutkuttavalla tavalla”. Selvää on kuitenkin se, ettei Elinin tarina ole aukoton: säilyneet kirjeet eivät kerro kaikkea.

Leponiemen työ vakuuttaa: Viitteitä löytyy kirjasta peräti yhtä vaille 700. Lähteitä on runsaasti, ja kirjassa on myös henkilöhakemisto. Elinin tärkeimmät vaiheet on kirjattu kirjan loppuun vuosilukuineen ”pikapiirroiksi”. Kirjassa on myös kaksi kuvaliitettä (jäin pitkäksi aikaa tuijottamaan Hilma Westerholmin muotokuvaa (1888); miten tästä päivästä se barokkitunnelmastaan huolimatta tuntuukaan olevan!), mutta harmillisesti tekstiä lukiessa ei ole selvää, mistä teoksesta kirjassa on kuva ja mistä se löytyy. Numerointi olisi ehkä auttanut, ja osaltaan myös Googlen kuvahaku täydensi lukukokemusta.

Kuvaliitteiden valokuvat 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun taitteesta ovat aivan ihania: ystävykset hauskanpidossa suviyössä, hymyilevä perhepotretti, Elin ateljeessaan, Elin soittamassa kitaraa… Jäin katsomaan niitä pitkäksi aikaa ja miettimään, miten Elinistä on jäänyt jäljelle kaikki tämä: valokuvat, maalaukset, kirjeet. Kiitos Leponiemelle, että hän on tuonut kaiken tämän yhteen, ja taiteilija Danielson-Gambogi saa ansaitsemaansa huomiota.

Kirjaan liittyvä resepti: zabaione

2 kommenttia

  • Esmeralda / Esmeraldan eetos

    Oi, tämä kuuluu myös itselläni todennäköisesti hyllyyn hankittaviin kirjoihin! On surullista, miten vähän huomiota todella lahjakkaat naistaiteilijat ovat saaneet osakseen elinaikanaan ja sen jälkeen. Vasta nyt on selkeästi alettu nostaa heitä sille jalustalle, jolle he kuuluvat. Tuntuu käsittämättömältä, että niinkin universaalissa aihepiirissä kuin taide, sukupuoli vaikuttaa edelleen määräävästi vähintään taustalla. Sen huomaa usein myös kirjallisessa maailmassa. Kerroit tästä kirjasta niin kiinnostavasti, että täytynee vaihtaa välilehti oitis kirjakauppaan! Kirjalla on myös tosi hyvä nimi.

    • admin

      Elinin tarina kyllä kosketti, sillä hänen elämäänsä mahtui välillä vähän liikaakin vaikeuksia – joista pienimmät eivät olleet naissukupuoli ja hänen ailahteleva aviomiehensä. Olet oikeassa kirjan nimestä; se myös herättää ajattelemaan, mitä ”eläminen” oikeastaan tarkoittaakaan. Elin ainakin saa tässä kirjassa ja tällä kirjalla ansaitsemaansa ”lisäaikaa”, sillä hänen elämänsä jäi kesken.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *