Alberto Moravia: Kaksi naista – Mikä on naisen osa sodassa?

Nainen ei toisessa maailmansodassa joutunut rintamalle, mutta hänen osansa ei silti ollut miestä parempi. Millaisen tarinan sodasta kertoo italialainen pakolaisnainen?

Alberto Moravian Kaksi naista (La ciociara 1957; suom. Kai Vuosalmi 1958) kertoo Roomasta toista maailmansotaa Lazion maaseudulle pakenevan äidin ja tyttären tarinan. Pakolaisuus koettelee heitä, mutta sen loppuminenkaan ei takaa naisille vapautta. Heidän elämänsä muuttuu sodan myötä dramaattisella tavalla.

Jatketaan heinäkuuta naisten parissa ja palataan ajassa lähes 50 vuoden taakse. Heinäkuussa 1970 Suuren Suomalaisen kirjakerhon kuukauden kirja oli Alberto Moravian Kaksi naista. Se saapui silloin postissa isovanhemmilleni ja on jonkinlaisena perintönä siirtynyt jossain vaiheessa minun kirjahyllyyni. (Kahden naisen takakannen liepeessä mainitaan, että seuraava, elokuun kirja on Veikko Huovisen Ihmisten puheet. Muistan senkin nähneeni meillä kirjahyllyssä, mutta rehellisyyden nimissä se ei siellä enää ole – sori, Veikko.)

Joskus on kiva valita luettavakseen jotain ihan omastakin hyllystä, ja tartuin Kahteen naiseen nyt toistamiseen; olen sen kertaalleen lukenut kymmenisen vuotta sitten. Juontakaan ei tarvinnut alkaa muistella, sillä se kerrotaan dramaattista loppua myöten kirjan etukannen liepeessä! Hieno homma, ei tarvitse laiskan lukijan vaivautua sen pidemmälle. Silloin jää kyllä hieno lukukokemus väliin, sillä sellainen Kaksi naista nyt toisellakin kierroksella oli.

Attenzione: Sisältää juonipaljastuksia!

Kaksi erilaista naista

Kaksi naista kertoo Cesiran ja Rosettan tarinan. Cesira on vahva ja omatoiminen leskinainen, joka huolehtii miehensä elintarvikekaupasta Rooman Trasteveressa. Hän on tehnyt järkevän naimakaupan ja hoitaa vanhan, sairaan miehensä kuuliaisesti loppuun asti, mutta ei ole kovin pahoillaan tämän kuolemasta. Hän ei ole kiinnostunut miehistä ja kertoo haluavansa vain elää rauhallisesti ja turvallisesti ja keskittyä liiketoimiinsa ja tyttäreensä. Tytär Rosetta on suloinen, viaton ja hyvin uskonnollinen teinityttö. Äiti ja tytär ovat kovin erilaisia, ja pitkälti Kaksi naista rakentuukin tämän vastakkainasettelun varaan. Kertojana toimiva Cesira kuvailee tytärtään:

”- – tulin ajatelleeksi, ettei hän todellakaan muistuttanut yhtään äitiään, sillä minähän en pelännyt mitään enkä ketään. Ulkonaisestikaan hän ei ollut minun kaltaiseni: hänellä oli naama kuin karitsalla, suuret silmät, joiden ilme oli lempeä ja melkein järkyttävä, hienopiirteinen nenä, joka laskeutui lähelle suuta, ja kaunis, mehevä suu, joka jollakin tavoin työntyi esiin leuan yli muistuttaen todellakin karitsan suuta. Ja tukkakin oli kuin karitsan villa, vaaleahko, kiharainen ja tiheä, ja iho oli valkea, hienonhieno ja siinä oli siellä täällä kuultavia syntymämerkkejä, kun taas minulla itselläni on musta tukka ja tumma, auringon paahtama iho.”

Äidin ja tyttären erot ovat myöhempien sota-ajan tapahtumien valossa merkittävä seikka tarinassa. Lukijankin epäilykset heräävät heti alkuunsa: miten Rosetta voi olla niin täydellinen? Uhrataanko tämä puhtoinen karitsa sodan alttarilla?

Cesira on mielestäni ennen kaikkea järkevä. Pidin hänestä kovasti! Kun sota pakottaa Cesiran ja Rosettan pakenemaan Roomasta vuorille kohti Cesiran kotiseutua Lazion maaseudulla, hän tekee parhaansa tehdäkseen väliaikaisista, epämukavista asuinpaikoista hänelle ja tyttärelleen kodin. Vaikka ympärillä riehuu sota, se tuntuu Cesirasta aluksi kovin kaukaiselta ja hänellä on aikaa tehdä huomioita maalaisten elintavoista ja aidosti järkyttyä heidän sotkuisuudestaan. Itse Cesira korostaa jatkuvasti olevansa vain ”yksinkertainen naisparka”, joka ei ymmärrä sodasta mitään. Hän keskittyy siihen, mikä on välttämätöntä: ruokaan, nukkumiseen ja puhtauteen ja täyttää pakolaisen päivänsä niistä ja tyttärestään huolehtimisella.

Sota ja rauha

Sodasta tuskin on kirjoitettu yhtäkään toista kirjaa, joka olisi tunnelmaltaan yhtä rauhallinen kuin Kaksi naista. Cesiran kuvailu miljööstä pakomatkalla on tarkkaa ja suorastaan tunnelmoivaa:

”- – kun olimme saapuneet appelsiinitarhasta maantielle, lähdimme astelemaan vuorille päin, jotka ovat Fondin tasangon pohjoispuolella. Päivä oli jo noussut – – . Ilma oli vielä harmaata ja epämääräistä. Taivas ei ollut vielä seljennyt, joku keltainen tähti näkyi siellä täällä, aivan kuin ei olisikaan valkenemassa uusi päivä, vaan edellistä hieman vaaleampi uusi yö, ja surullisten, liikkumattomien puiden alla nurmikolla samoin kuin maantien sorassakin oli kylmää kastetta, joka puudutti paljaita jalkapohjiani. Oli jähmeä hiljaisuus, mutta ei enää samanlainen kuin yöllä on, sillä se oli täynnä piipitystä, täynnä siipien ja lehtien humahtelua: maisema oli vähitellen heräämässä eloon.”

Rakastin tätä tunnelmoivaa kuvausta! Kirjassa oli jokin outo lumo, joka sai todella rauhoittumaan sen äärelle. Se tosiaan tuntuu erikoiselta, kun romaani käsittelee sotaa. Sotakokemukset saattoivat kuitenkin olla tällaisiakin niille, jotka eivät olleet rintamalla ja jotka onnistuivat pysymään etäällä pommituksista. Vuorten rauha ei kuitenkaan ole koko totuus myöskään Cesiralle ja Rosettalle, joiden olot käyvät yhä tukalammiksi liittoutuneita ja seudun vapauttamista odottaessa. Hekin saavat osansa kurjuudesta, jatkuvasta pelosta ja hengenvaarasta. Ja miten ironista onkaan, että kaikkein järkyttävimmät tapahtumat he kokevat vasta vapauttamisen jälkeen kotimatkalla. Lukija ei pääse huokaisemaan helpotuksesta, vaan naisten kohtalo tuntuu näin entistä julmemmalta.

Läpi teoksen toistuu Cesiran näkemys sodasta ja ihmisistä sen keskellä: sota on poikkeustila, joka voi saada kunnon ihmisenkin tekemään poikkeuksellisia tekoja:

”- – mielestäni sota onkin eräänlainen ihmisten koetinkivi ja oppiakseen ihmiset todella tuntemaan pitäisi nähdä heidän käyttäytymisensä sodassa eikä rauhan aikana, ei niissä oloissa, joissa noudatetaan lakeja, kunnioitetaan toisia ihmisiä ja pelätään Jumalaa, vaan silloin, kun lait, lähimmäiset ja Jumala eivät merkitse mitään ja kun jokainen toimii oman todellisen luontonsa mukaan, ilman estoja ja hyvien tapojen muodostamia pidäkkeitä.”

Ei ole vain yhtä sotaa

Pakomatkalla vuoristossa kaksi naista kohtaavat monenlaisia ihmisiä, niin toisia pakolaisia kuin sotilaitakin, joista jokainen tuntuu suhtautuvan sotaan omalla tavallaan. Sota ei ole yksi, se on monta, jokaiselle omansa. Toisaalta yhteistä kaikille on huoli omasta ja läheisten hengissä pysymisestä. Kun ruoka on loppumassa, jokaisen on ajateltava vain itseään. Silloin Cesiran usein kuvailema ”ihmisten todellinen luonto” tulee todella esiin. Vuoriston asukkaita ja pakolaisia yhdistää myös loppumaton usko siihen, että liittoutuneiden saavuttua taivaalta sataa mannaa ja kaikki kärsimykset loppuvat. Harvalla on tietoa saati ymmärrystä siitä, mitä sodassa todella tapahtuu.

Yksinkertaisten ja tietämättömien vuoristolaisten joukossa on yksi poikkeus, oppinut ja idealistinen Michele, joka mieltyy Cesiran ja Rosettan seuraan. Lukijalle tuntuu selvältä, ettei hänellekään voi lopulta käydä hyvin. Poikkeusoloissa kaikkein roistomaisimmat jatkavat voitokkaina rötöstelyään, kun taas hyvikset kokevat henkisen tai fyysisen kuoleman. Sota koettelee ihmisiä eri tavoin. Michelen ja hänen idealisminsa kohtaloksi koituu täysin turha kuolema, kun taas Rosettan puhdas viattomuus tärvellään mitä likaisimmalla tavalla. Cesiran ristiksi koituu seurata neuvottomana vierestä hänen tyttärensä muuttumista tuntemattomaksi.

”Ajattelin, että sota oli sotaa, – – ja että sodassa menevät parhaat, koska he ovat muita rohkeampia, epäitsekkäämpiä ja rehellisempiä. – – Ja huonoimmat, ne, joilla ei ole rohkeutta, joilla ei ole uskoa, joilla ei ole Jumalaa ja joilla ei ole itsekunnioitusta, jotka tappavat ja varastavat ja ajattelevat vain itseään ja omia etujaan, ne pelastuvat ja menestyvät ja tulevat vieläkin röyhkeämmiksi ja rikollisemmiksi kuin aikaisemmin olivat.”

Kaksi naista esittää lohduttoman – ja toden – kuvan sodasta. Se ei kuitenkaan mielestäni ole ensisijaisesti kirja sodasta vaan yksilöistä poikkeusoloissa. Ja niitä kirja kuvaa hienosti: tarkasti ja hienovaraisesti, upealla tavalla. Naisnäkökulma teki kirjasta itselleni helposti lähestyttävän, mitä ei monista sotaa käsittelevistä teoksista voi sanoa. Naisten kohtalo jää mieleen ja mietityttämään pitkäksi aikaa.

Kirjaan liittyvä resepti: ciabatta