Goliarda Sapienza: Elämän ilo – Millainen on 1900-luvun nainen?

Elämän ilon päähenkilö Modesta syntyy enteellisenä päivänä 1.1.1900 kuin edustamaan vuosisatansa naista. Millaiseksi tämä edustustehtävä muotoutuu?

Goliarda Sapienzan Elämän ilo (L’arte della gioia 1998, suom. Laura Lahdensuu 2014) kertoo Modestan vaiherikkaasta elämästä 1900-luvun alun Sisiliassa. Modesta elää kapinallista elämää, johon mahtuu niin kurjuutta kuin loistoakin, lukuisia rakkaussuhteita, manipulointia ja politikointia. Taustalla porottaa Sisilian uutta elämää luova mutta armoton aurinko.

Siirryin kesän luku-urakassa tiiliskivestä toiseen. Ihan kevyttä kesälukemista ei tämä yli 700-sivuinen, rönsyilevä ja kerronnallisilta ratkaisuiltaan poukkoileva Elämän ilokaan ollut enkä kuvailisi tätä sinänsä ärsyttävällä sanalla lukuromaani (vauvoille kai ne katseltavat kirjat tehdään?), mutta lukuelämys tämä kyllä oli. Ja sinänsä virkistävää lukea italialaisen naiskirjailijan tuotantoa, sillä sitä on harmillisen vähän suomennettu.

Haku pääkaupunkiseudun Helmet-kirjastoihin paljastaa, että Goliarda Sapienzan lisäksi lainattavaa luettavaa löytyisi Silvia Avallonelta, Elena Ferrantelta (jota on myös epäilty mieheksi – miksi ihmeessä?), Lidia Raveralta, Susanna Tamarolta, Francesca Durantilta, Oriana Fallacilta, Elsa Morantelta, Melania G. Mazzuccolta, Margaret Mazzantinilta ja Natalia Ginzburgilta. Mieskirjailijoita sen sijaan on kymmenittäin. Olisiko tähän nyt kuitenkin tulossa Ferranten suosion myötä muutos? Elämän ilokin julkaistiin nyt tänä vuonna uutena painoksena kahdessa eri osassa, Italian tytär ja Vapauden laulu.

Attenzione: Sisältää juonipaljastuksia!

Kaikkea muuta kuin vaatimaton

Elämän ilossa seurataan Modestan elämää tietämättömästä teinitytöstä kypsäksi äidiksi ja isoäidiksi. Modesta on poikkeuksellisen kiinnostava henkilöhahmo. Hänen nimensä merkitys, vaatimaton, on kaikkea muuta kuin hänen persoonansa. Hän on nimittäin ihan kaikkea! Hän syntyy kurjiin oloihin ja joutuu karmeiden tapahtumien jälkeen luostariin, josta hän luontevasti siirtyykin elelemään aristokraatin elämää palatsiin ja sieltä vastarintaliikeläisenä pakkosiirtoon ja vankilaan. Hän etenee elämässään, sillä hän osaa manipuloida ja tarttua odottamattomiinkin tilaisuuksiin eikä suostu vain tyytymään mihinkään. Hän rakastaa miehiä ja naisia ja käyttää usein rakkaussuhteitaankin haluamiensa asioiden saavuttamiseen. Tarkoitukseen voi kelvata niin saman perheen isä ja poika kuin naisvankilan sellikaverikin.

Elämän ilo valmistui jo 1978, mutta oli julkaistavaksi silloin sisällöltään vielä liian uskalias, mitä voi olla tänä päivänä enää vaikea ymmärtää. Minua kyllä kieltämättä epäilytti, kun Elämän ilo oli kirjastossa merkitty eroottinen kirjallisuus -kategoriaan, joka väistämättä herättää halvan ja nuhjuisen mielikuvan. Elämän ilo ei kuitenkaan ole mikään Harlekiini-romaani eikä eroottisuus ole siinä mielestäni edes mikään määrittävä tekijä. Paljon enemmän kirjassa on kyse naisen asemasta ja mahdollisuuksista 1900-luvun alun Sisiliassa, jossa myös voimistuva fasismi tekee toisinajattelijoiden elämästä yhä pahempaa painajaista.

Modesta on syntynyt kyseenalaistamaan asiat ja näin myös oman, vaatimattoman nimensä:

”Vika on sanoissa, joiden perinne edellyttää olevan ehdottomia, vääristyneissä merkityksissä, jotka niiden ylle on vedetty. Sana rakkaus valehteli, täsmälleen samoin kuin sana kuolema. Monet sanat valehtelivat, melkein kaikki. Siinä siis oli tehtäväni: oli tutkittava sanoja täsmälleen samoin kuin tutkitaan kasveja, eläimiä… sen jälkeen ne piti puhdistaa homeesta, vapauttaa ne vuosisataisten perinteiden kovettuneiden kuorien alta, oli keksittävä uusia sanoja ja ennen kaikkea heitettävä pois päivittäisessä käytössä kuluneimmat, kaikkein lahoimmat, kuten: ylevä, velvollisuus, perinne, itsekieltäymys, nöyryys, sielu, häveliäisyys, sydän, sankarillisuus, tunne, armo, uhraus, luopuminen.”

Uuden ajan nainen

Modestalla on elämän, oppimisen ja eteenpäin menemisen nälkä, mutta jo nuorena hän kuulee luostarin nunnilta naisen mahdollisuuksista:

”Voit valita, ompelijatar, koruompelija, keittäjä, voit valita noista nöyristä toimista, jotka ainoina ovat naiselle soveliaita. Opiskelu on ylellisyyttä, joka turmelee, kuten torinolaisella abbedissallamme oli tapana sanoa.”

Modesta kuitenkin valitsee toisin ja juonittelun ja ovelan avioliittotempauksen kautta päätyy ruhtinattareksi. Palatsissaan hänellä on myös mahdollisuus penkoa vanhoja kirja-aarteita ja opiskella, päästä elämässä eteenpäin kurjista lapsuuden lähtökohdistaan huolimatta. Hän kokee poliittisen herätyksen ja ottaa rohkeasti puolensa sodan keskellä.

Modestan vastakohdaksi asettuu Beatrice, aatelisperheen tyttö ja Modestan rakastettu. Hän on menneen ajan nainen, joka tunteilee, huudahtelee, pyörtyilee ja saa hysteerisiä kohtauksia. Hän hössöttää ja on välillä viattomuudessaan kuin pieni lapsi. Loppujen lopuksi Beatricen tarina päättyykin onnettomasti, kun taas uuden ajan nainen Modesta jatkaa porskuttamistaan. Selviytyjä on myös Modestan kumppani, anarkisti Nina, joka on kovettanut itsensä vankilassa mutta vapauduttuaan ryhtyy toteuttamaan itseään uranaisena.

Vapaat naiset Modesta ja Nina eivät haaveile perinteisestä avioliitosta ja perheestä toisin kuin tuhoon ajautuva Beatrice. Modestan solmima avioliitto on pelkkä temppu ja hänen laaja perheensä koostuu sekalaisesta seurakunnasta hänen luonaan majailevia lapsia ja aikuisia. Ihmisiä tulee ja menee. Modesta elää omien arvojensa mukaan:

”Avioliitto, Jacopo, on absurdi sopimus, joka nöyryyttää yhtä lailla miehiä ja naisia. Minusta on niin, että jos kohtaa miehen, josta pitää, häntä rakastaa kunnes, no… niin kauan kuin sitä kestää… Sitten ihmiset jättävät toisensa, hyvinä ystävinä, mikäli mahdollista.”

Romanttisen rakkauden lisäksi kirjassa tuuletetaan myös käsityksiä kaikkivoipaisesta äidinrakkaudesta. Rakkaus omaan lapseen ei voita kaikkea eikä oma biologinen lapsi ehkä olekaan aina se rakkain. Modesta antaa elämänohjeita pojalleen Prandolle, kun tämä kysyy, onko hänen elämänsä riippuvainen Modestasta:

”- Jos niin haluat. Ellet halua, tapa itsesi! Mutta tee se revolverilla. Kuoleman odottelu nyyhkien ja valitellen on keskinkertaisuuksia varten, ja sinä voit olla mitä muuta tahansa, mutta et raukkamainen.”

Modestaan ei voi kaikessa samastua mutta häntä voi ihailla. Kirjan kansiliepeessä mainitussa Indipendent-lehden arviossa Modesta kuvataan ”feministiksi, anarkistiksi, biseksuaaliseksi Scarlett O’Haraksi Sisiliassa”. Kuvaus on osuva. Kaikkien vaikeuksien keskellä Modestan elämän ilo takaa sen, että hänellekin koittaa huomenna aina uusi päivä.

Silmille räjähtävä aarrearkku

Kuten Modesta, myös Elämän ilo itsessään on luonteeltaan hurja ja kapinoiva. Se ei päästä lukijaansa helpolla, sillä kertoja saattaa muuttua yhdessä kappaleessa minäkertojasta kaikkitietäväksi kertojaksi ja samalla saattaa aikamuotokin yhtäkkiä muuttua. Nimiä vilisee sivuilla yhtenään ja henkilöt myös välillä puhuvat itsestään kolmannessa persoonassa. Toisinaan kerronta on hyvinkin tarkkaa, toisinaan tärkeätkin tapahtumat tulevat esiin vasta myöhemmin henkilöiden välisessä dialogissa vähän kuin vahingossa. Ja sitä dialogia riittää; jotkut kirjan luvuista rakentuvat pelkän dialogin varaan. Välillä dialogi on teennäistä, välillä aivan huiman osuvaa. Välissä on myös näytelmän muotoon kirjoitettuja osuuksia, jotka itselleni olivat kyllä hieman puuduttavia.

Kaikesta edellä kertomastani johtuen tapahtumissa on välillä vaikea pysyä perässä. Onko Modesta nyt raskaana? Kuoliko henkilö x nyt? Siis todellako Modesta pidätettiin ja hän joutui vankilaan? Mikäs tämä pakkosiirto on? Hetkinen, kuka oli kenenkin lapsi? Vasta kirjan lopussa on sisällysluettelossa lukujen nimet, jotka itse asiassa selventävät lukukokemusta jälkikäteen: ”Myyn kaiken”, ”Beatrice tulee hulluksi”, ”Fasismi sortuu ja meidät vapautetaan”. Ratkaisu on omaperäinen mutta toimiva.

Elämän iloa on kirjan kansiliepeessä mainituissa kirja-arvioissa pidetty ”mestariteoksena”, ”eksistentiaalisena tapauksena” ja ”1900-luvun parhaana romaanina”. Teos todellakin on tapaus enkä oikein osaa verrata sitä mihinkään toiseen lukemaani romaaniin. Tuntuu kuin Sapienza olisi kirjoittanut sen aivan vimmassa ja antanut suodattamatta ajatustensa virrata paperille. Tämä ei kuitenkaan ole siinä mielessä totta, että kirjan kirjoittamiseen meni häneltä lähes kymmenen vuotta. Kirja ansaitsisi vielä toisenkin lukukerran, sillä sen aarrearkusta voisi paljastua vielä vaikka minkälaisia uusia helmiä, jotka nyt jäivät huomaamatta. Uusi lukukerta saa kuitenkin vielä odottaa – teos oli aivan liian hengästyttävä, jotta voisin palata siihen ihan heti.