Claudia Durastanti: Tuntemani vieraat – Poikkeuksellisen perheen perintö

”Vieras on kaunis sana, jos ihmistä ei pakoteta siihen rooliin.”

Claudia Durastantin Tuntemani vieraat kuvaa vierautta monella tavalla: perheessä ja muissa ihmissuhteissa, fyysisissä paikoissa, kommunikaatiossa. Kuurojen vanhempien kuulevalle lapselle ei ole opetettu viittomakieltä, ja lapsuuden olosuhteet ovat turvattomat. Äiti vie lapsen synnyinkaupungistaan New Yorkista köyhään eteläitalialaiseen pikkukylään, josta tämä päätyy lopulta Lontooseen. Aikuisena hän etsii itseään ristiriitaisten tarinoiden, vaihtuvien asuinpaikkojen ja ontuvan viestinnän välistä.

• La Straniera, 2019
• S&S, 2022
• suom. Taru Nyström

Joidenkin kirjojen kohdalla tekee mieli kirjoittaa enemmän lukukokemuksesta kuin itse kirjasta. Tuntemani vieraat on sellainen kirja. Aloitin kirjan lukemisen Roomassa, vihreän ja myrkyllisen Tiberjoen rannalla, jossa kirjan tapahtumatkin saavat alkunsa. Luin kirjaa italiaksi enkä millään saanut tekstistä otetta. Se jäi kesken. Sitten palasin Suomeen, luin kirjan suomeksi enkä vieläkään saanut siitä otetta, en aikaiseksi yhtään ajatusta tai edes mielipidettä blogiin. Palasin kirjaan nyt uudelleen: vaikeaa oli taas.

Kaiken lukemisen jälkeen sain nyt mieleeni muotoiltua edes yhden mielipiteen: en erityisemmin pitänyt kirjasta mutta en missään nimessä ollut pitämättäkään. Durastantin tyylistä tuli paljonkin mieleen Deborah Levyn muistelmatrilogia, josta en siitäkään pitänyt yhtään niin paljon kuin olisin halunnut. Loppujen lopuksi taidan olla sitä mieltä, että koin vahvaa vierautta kirjan äärellä siksi, että Tuntemani vieraat käsittelee vierautta niin taitavasti.

Monenlaista vierautta

Tuntemani vieraat on ollut New Yorkissa syntyneelle roomalaiselle Claudia Durastantille kansainvälinen läpimurtoteos. Se on omaelämäkerrallinen kirja, joka pakenee määrittelyjä siinä mielessä, että siinä sekoittuvat jonkinlaiset muistelmat esseistiikkaan ja takuulla ihan fiktioonkin.

Yleensä teoksesta nostetaan esille se, että se kertoo poikkeuksellisista perhesuhteista: Durastantin molemmat vanhemmat ovat kuuroja, mutta he eivät ole opettaneet tyttärelleen viittomakieltä eivätkä käytä sitä itsekään. Tämä aiheuttaa vierauden tunnetta omien perheenjäsenten kesken, kun kommunikaatio on katkonaista ja viestit välittyvät väärin tai eivät ollenkaan. Lisäksi isän ja äidin keskinäinen suhde on vaikea ja heidän kertomansa tarinat aina ristiriidassa keskenään. Miten he edes tapasivat toisensa, miten rakastuivat ja päätyivät yhteen?

Tuntemani vieraat kertoo kuitenkin myös monenlaisesta muusta vieraudesta. ”Vieraat” eivät ole vain ihmisiä, vaan tulkitsen kirjan italiankielisen nimen ”La Straniera” viittaavan juuri (osin varmasti fiktiiviseen) Claudiaan itse: hän on vieras, missä sitten onkin, jopa perheensä keskellä. (Jotain samaa ulkopuolisuutta koetaan kirjan kannessa mainitun sukujuuriltaan intialaisen, Yhdysvalloissa kasvaneen ja nykyisin osittain Roomassa asuvan Jhumpa Lahirin teoksessa Missä milloinkin. Perheen kommunikaatiosta taas tuli mieleen kirjan kansiliepeessä mainittu italialainen Natalia Ginzburg ja hänen omaelämäkerrallinen kirjansa Kieli jota puhuimme.)

Claudia syntyy Brooklynissä, jossa hän viettää vähintäänkin värikästä elämää amerikkalais-italialaisten keskuudessa, mutta koulunsa hän käy Italian köyhässä ja jokseenkin näköalattomassa Basilicatassa. Nuorena aikuisena hän päätyy kolkon tuntuiseen Lontooseen, jota brexit alkaa pian repiä. Kaikkialla kertojan äänestä kuuluu ulkopuolisuuden kaiku. Siirtolaisuudesta hän toteaa: ”Siirtolaisuuden sanasto rakentuu termeistä, jotka viittaavat joko voittoon tai epäonnistumiseen.” Mistä löytää sana kuvaamaan itseä?

Kiinnostavasti Durastanti kirjoittaa myös vammaisuudesta. Hänen vanhempansa eivät halua ”kohdata vammaisuutta rohkeasti ja arvokkaasti, vaan vastuuttomasti”. He elävät lievästi sanottuna anarkistisesti. ”Meistä kaikista tulee ennemmin tai myöhemmin vammaisia”, muistuttaa Durastanti.

”Vammaiset – mikä tahansa heistä käytetty sana on puutteellinen, sopimaton – ovat näkyvä enemmistö. Huolimatta laitteista ja apuvälineistä, joilla yritetään todistaa, ettei kuolemaa ole olemassa, melkein kaikki menettävät ajan myötä jonkin tärkeän kyvyn, olipa se sitten näkö, käsivarsi tai muisti. Kyvyttömyys tehdä jotakin mitä pitäisi osata tehdä, kyvyttömyys nähdä, kuulla, muistaa tai kävellä, ei ole niinkään poikkeus kuin kohtalo.”

Tarkkailijan piirissä

Ulkopuolisuuden tunne, jota Claudia kuvaa, vaivaa minua Tuntemani vieraiden lukijana. Kirja jää minulle vieraaksi. Olisi väärin sanoa, että se johtuu siitä, etten pysty samastumaan. Ei pidä olla niin, että kirjalta voi aina odottaa tai jopa vaatia samastumisen kokemusta. Kirjan ei tarvitse olla ”kirjallinen selfie itsestä”, kuten loistavan Sivumennen-podcastin toimittaja Jonna Tapanainen on joskus osuvasti kuvannut. Miksi lukisin kirjoja, jotka kertovat minusta?

”Kaikki ihmiset, jotka tunnen, muistuttavat maanvyörymää”, toteaa kirjan eräs henkilö, jonka kanssa Claudia kokee samanlaisuutta. Minä en saa tästä enkä niin monista muistakaan kirjassa esitetyistä ajatuksista ja kokemuksista yhtään kiinni. Ne jopa ärsyttävät: kuka muka puhuu ja ajattelee näin? Juuri kaiken maailman maanvyörymiin ja arkiseen esineistöönkin tarttuminen vieraannuttavat minua ja tuovat mieleen aiemmin mainitun Deborah Levyn. En jaksa loputtomiin latautunutta symboliikkaa ja tavaralaatikoiden penkomisia. Tylsää.

”Mikään ei siirtänyt minua tarkkailijan piiristä tunteiden piiriin”, sanoitetaan kirjassakin. Mutta miksipä maanvyörymän tarvitsisi minua koskettaakaan?

Etäisyys lakkasi hieman häiritsemästä minua, kun aloin lukea kirjaa antropologisena tutkielmana. Näkökulma on akateeminen anarkistisessa ja erittäin ei-akateemisessa ympäristössä, mikä on toki kiinnostavaa. Isä muun muassa kidnappaa Claudian kiristääkseen tämän äitiä, pitää koko perhettä puukolla uhaten panttivankina ja yrittää itsemurhaa. Näitäkin tapahtumia Claudia vain tarkastelee kuin ulkopuolelta ja samalla rakentaa itselleen uutta tarinaa, uutta mytologiaa. Mistä oikein tulen? Kirjan loppupuolella sitten selviää, että Claudia todella onkin opiskellut antropologiaa. Kirjailijan työn ohella Claudia Durastanti toimii tosielämässä kääntäjänä.

Tuntemani vieraat ei ole katkera tai muunkaanlainen tilitys lapsuudesta vaan laajenee kommentoimaan, tarkastelemaan, monia ilmiöitä luoden ihan oman genrensä. Durastantin teksti on kauttaaltaan älykästä, älyllistä, harkittua ja punnittua. Muodon ja sisällön yhtenäisyyden kannalta on vain oikein, että kirja pakenee kaikkia määrittelyjä eikä avaudu hetkessä.

Kirjaan liittyvä resepti: piparjuurimunakas