Kirjat,  Romaanit

Alberto Moravia: Keskipäivän aave – Kuka parisuhteessa kummittelee?

Kun rakkaus muuttuu halveksunnaksi, parisuhteelta putoaa pohja ja unelmat särkyvät. Mikä pelastaisi parin kielteisten ajatusten kierteeltä?
Alberto Moravian Keskipäivän aave (Il disprezzo 1954, suom. Kai Vuosalmi, Tammi 1956) on tutkielma eräästä avioliitosta 1950-luvun Rooman ja Caprin maisemissa. Elokuvakäsikirjoittaja Riccardo Moltenin avioliitto ja sen yhä pahenevat ongelmat kietoutuvat yhteen Odysseus-käsikirjoituksen kanssa. Avioliittokriisi ja elokuva saavat lopulta yllättävän loppuratkaisun.
Keskipäivän aave kertoo erään lakastuvan avioliiton tarinan.

Lähestyvä Halloween vei ajatukseni aaveisiin ja tähän Moravian klassikkoon, joka oli minulta edelleen lukematta. Aiemmin olen kirjoittanut Moravian Kahdesta naisesta. Se kertoo sodasta eli ihmisistä poikkeusoloissa ja on siis aihepiiriltään hyvin erilainen kuin avioliittokuvaus Keskipäivän aave – ellei avioliittoa sitten pidetä poikkeusolona. Itse asiassa avioliittokriisikään tuskin on mikään poikkeusolo. Keskipäivän aave menee hyvin syvälle yhteen sellaiseen.

Attenzione: Sisältää juonipaljastuksia!

Avioliiton odysseia

Nuoren avioparin Emilian ja Riccardon liitto rakoilee. Kaikki on alkanut rakkaudessa ja hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta pian jokin alkaa hiertää. Emilia vetäytyy ja alkaa osoittaa halveksuntaa Riccardoa kohtaan. Riccardo on pulassa muillakin elämän osa-alueilla: hän haaveilee teatteritöistä, mutta ryhtyy rahan takia vastentahtoisesti käsikirjoittajaksi Odysseus-elokuvaan, jonka tuottajan ja ohjaajan kanssa hän ajautuu pian konfliktiin. Lisäksi tuottaja tuntuu jotenkin liittyvän Emilian kylmeneviin tunteisiin.

Riccardo ja Emilia ovat molemmat kyvyttömiä rakastamaan täysipainoisesti, antamaan ja ottamaan tilaa ja kohtaamaan ja täyttämään toisen tarpeet. Kirjan alkupuolisko menee Riccardon pohdiskellessa raha- ja työtilannettaan ja Emilian kylmää käytöstä. Pari asuu Roomassa, ja asuntoasiat ja asumisratkaisut saavat tarinassa ison roolin. Emilialle materiaaliset asiat tuntuvat olevan tärkeitä, mikä taas tuo idealistisemmalle Riccardolle taloudellisia paineita ja tyytymättömyyttä työhönsä.

Vasta, kun Riccardo ja Emilia lähtevät Roomasta Caprille elokuvatyön perässä, tarina alkaa vetää (tämä tapahtuu kirjan puolessavälissä). 1950-luvun Rooma ja Capri ovat kirjalle hohtoa tuova miljöö. Kuitenkin Rooman kodin ja myöhemmin Caprin huvilan esineet ja huonekalut viestivät vain vierautta, ja Riccardo tuntuu aina olevan väärässä paikassa, vieras kaikkialla.

Keskipäivän aaveesta saa ehkä hiukan enemmän irti, jos Odysseuksen tarina on tuttu. (Myönnettäköön tässä, että minulle se on tutuin eräästä italiankielisestä lastenkirjasta.) Riccardo kiistelee elokuvan ohjaajan ja tuottajan kanssa Odysseuksen tulkinnasta: miksi Odysseukselta kesti niin kauan palata matkaltaan? Ohjaajan mukaan tämä viivytteli, koska ei halunnut kohdata kotona odottavaa Penelope-vaimoaan. Tämä oli itse asiassa aika kiinnostavaa pohdintaa kirjassa.

Moravian teosten on luonnehdittu kuvaavan irrallisten yksilöiden vieraantuneisuuden ja tyhjyyden tunteita. Alitajunta, vietit ja seksuaalisuus korostuvat tilanteessa, jossa olemassaolon tarkoitus on kadoksissa. Kuvaus sopii Keskipäivän aaveeseen täydellisesti, ja kirjassa Odysseuksen luentaankin yhdistetään psykoanalyyttista teoriaa. Freud mainittu!

Kuolema tekee kuolemattomaksi?

Keskipäivän aave on kummitellut mielessäni ja lukulistallani pitkään ehkä juuri sen nimen takia. Mikä ihme on keskipäivän aave? Kirjan italiankielinen nimi Il disprezzo viittaa Emilian Riccardoa kohtaan tuntemaan halveksuntaan. Kirjassa käydään sivu- ja dialogikaupalla läpi sitä, miksi Emilia halveksii Riccardoa ja miten se suhteessa ilmenee. Selviääkö halveksunnan syy kuitenkaan koskaan? Riccardon pohdinnat vain jatkuvat ja jatkuvat jo uuvuttavuuteenkin asti.

”Keskipäivän aave” saa kuitenkin selityksensä kirjan lopussa: ”Muistin keskipäivän olevan aaveitten aikaa, ja ymmärsin, että olin puhunut ja itkenyt aaveelle.” Riccardon tunteet eivät lopussakaan tavoita kohdettaan.

Tämä on niitä kirjoja, joissa aivan lopussa tapahtuu vielä jotain dramaattista – ja joissa lukija ehkä osaa sitä odottaakin. Riccardon ja Emilian tarinan pitää tulla jonkinlaiseen päätökseen, konfliktin pitää jotenkin ratketa. Kriisin eli syvän halveksunnan syyn pitää selvitä, eikö?

En oikein tiedä, mitä mieltä olen siitä, kun kirjan lopussa joku päähenkilöistä kuolee. Onko se halpa ratkaisu; langanpäitä ei tarvitse sitoa yhteen kun ne voi katkaistakin? Välillä tuntuu, että se on ratkaisuna sukua kouluaineiden klassikolle: ”Sitten heräsin ja tajusin, että kaikki olikin ollut vain unta.” (Olen itsekin osa tätä koululaiskaanonia!) Kokemattomalle tarinankertojalle voi käydä niin, että mielikuvitus lentää ja juttua tulee, mutta loppuratkaisun ollessa käsillä juonenrakentajan taidot pettävät. Tämä taitaa tosin olla tyypillisempää television saippuasarjoissa kuin kirjallisuudessa.

(Keskipäivän aaveen lopusta tulee muuten mieleeni José Saramagon Toinen minä, jonka lopussa on aivan samanlainen samanlaisten henkilöhahmojen auto-onnettomuus. Siinä tosin kaksoisolennon motiivi perustelee ratkaisun ja loppu on muutenkin hulvattoman hyvä.)

Ymmärrän kuitenkin kirjan loppuratkaisun. Riccardon onnelliset harhakuvat ovat musertavan surullisia, kokemus kauttaaltaan lohduton. ”Kaikki jäi siis epäselväksi”, pohtii Riccardo lopussa ja saman on ehkä kokenut lukijakin. Vallitsevaksi tunnelmaksi jää tyhjyys ja irrallisuus – muunlainen loppu ei olisi tullut kyseeseen.

”Kaksi aavetta oli suudellut toisiaan, kaksi aavetta, jotka mieletön kaipuu oli irrottanut todellisista asuinsijoistaan. Ja nämä todelliset olennot, ne olivat yhä liikkumattomat ja kaukana toisistaan.”

Kirjaan liittyvä resepti: kurpitsapiirakka

3 kommenttia

  • Leena Laurila

    Kiinnostavaa. Moravia oli vuosikymmeniä sitten enemmän esillä, luonnollisesti. Itselleni hän edusti nuorena ensimmäisiä ”rohkeita” kirjailijoita, joita bongasin isäni kirjahyllystä. Roomatar oli yksi niistä. Kaksi naista on elokuvana esitetty tvssäkin useita kertoja, ja kestää hyvin aikaa. Jotenkin kuvauksestasi tulee niin mieleen 60-luvun elokuvat, Antonioni, ehkä Godardkin. Oliko tämä sinusta vanhahtavan tuntuinen nyt luettuna vai ajatonta?

    Nyt vasta huomasin, että eilen Teemalla esitetty Il conformista pohjautuu Moravian kirjaan. Tätä en muistanut. Hyvä elokuva.

  • admin

    Kyllä tämä oli vanhahtavan tuntuinen. Sikäli kiinnostavaa, että tavallaan tässä oli hyvin nykypäiväänkin sopivia teemoja: keskiluokkaisen nuorenparin työ-, raha- ja asuntohuolet parisuhdekriisin ohella, jopa kuvausta ja pohdintaa parin seksielämästä (Moraviahan tosiaan oli aikanaan tunnettu rohkeudestaan). Psykologisen realismin mukaiset päähenkilön tajunnan kuvaukset kuitenkin etäännyttivät ainakin minua tarinasta. Sen sijaan Kaksi naista on kestänyt minusta aikaa paremmin, ehkä vähän paradoksaalisesti siksi, että sota sijoittaa sen niin kiinteästi muutenkin menneisyyteen.

    Huomasin tuon elokuvan aiemmin tällä viikolla, mutta se jäi eilen katsomatta. Tästä Keskipäivän aaveestakin on muuten ohjattu elokuva, jossa on mukana peräti Brigitte Bardot! Sekin on kyllä minulta näkemättä.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *