Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät – Mitä avioerosta seuraa?

Mies lähtee, mielenterveys lähtee. Nainen jää kotinsa ja kehää kiertävien ajatustensa vangiksi, ulospääsyä ei ole. Miten ikinä erosta voi selvitä?

Elena Ferranten Hylkäämisen päivät (Avain 2004 / WSOY 2017; I giorni dell’abbandono, suom. Taru Nyström) kertoo Torinossa asuvan Olgan maailman romahtamisesta hänen miehensä Marion lähdettyä toisen naisen matkaan. Olgan mieli järkkyy, hänen poikansa ja koiransa sairastuvat ja erikoiseen naapuriin tutustuminen mutkistaa kuvioita entisestään. 

 

Elena Ferrante tuskin esittelyjä kaipaa. Tai no – esittelyä hän ehkä nimenomaan kaipaisi, hänen oikeaa nimeään ja henkilöllisyyttään ei nimittäin varmaksi tiedetä. Ferranten (peite)nimi on kuitenkin tuttu viime vuosilta ylistetystä Napoli-sarjasta kertovista monista lehtiartikkeleista ja kirja-arvosteluista. Minäkin olen sarjan kirjat lukenut enkä osaa sanoa niistä mitään, mitä ei olisi jo moneen kertaan sanottu – ne ovat hyvää kirjallisuutta rakastavan loistavia ystäviä. Luin Hylkäämisen päivät kovin odotuksin. Vastasiko se sitten odotuksiani, jouduinko pettymään? Sitä vielä pohdin tätä postausta kirjoittaessani.

Attenzione: Postaus sisältää juonipaljastuksia!

Kotiäidin klaustrofobiset kokemukset

Hylkäämisen päivät alkaa vastaansanomattomalla faktalla:

”Eräänä huhtikuun iltapäivänä, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme astioita pöydästä. Lapset riitelivät tapansa mukaan toisessa huoneessa ja koira murisi unissaan lämpöpatterin vieressä – – ja sitten hän sulki kotioven hiljaa takanaan ja jätti minut kivipatsaana seisomaan tiskialtaan ääreen.”

Asetelma käy heti selväksi: lounas, astioiden korjaaminen, lapset, koira, kotiovi, tiskiallas… Kyse on naisesta, äidistä, kotielämän piirissä. Mario sulkee perässään oven, jonka taakse Olga myöhemmin jää mielensä vangiksi. Kun Olgan mieli järkkyy, se tapahtuu nimenomaan kotona tuttujen huoneiden ja askareiden keskellä. Kotiäiti ei harhaile sekavana pitkin Torinon öisiä, usvaisia katuja, hänen sekoamisensa tapahtuu päiväsaikaan oman asunnon seinien sisällä auringon paistaessa ulkona. Se teki lukemisesta itsellenikin ahdistavaa, kuvittelin tapahtumat nimittäin oman asuntomme sisälle.

Hylkäämisen päivät onkin todella ahdistava lukukokemus ainakin minunkaltaiselleni herkälle lukijalle. Olga käy koiransa, ex-miehensä ja lastensa kimppuun. Hän ajattelee ja puhuu rivouksia. Olgan pojan ja koiran kärsimyksiä kuvataan vuorotellen, ja asunnossa haisevat eritteet tuntuvat melkein lukijankin nenässä. Ulkona on hautova helle. Olgan pitäisi hälyttää apua pojan ja koiran viruessa sairaina asunnossa, mutta puhelin on mykkä eikä oven lukkoja saa auki. Ahdistavaa asetelmaa oli pedattu jo aiemmin: rikkinäinen puhelin ja oikukkaat lukot olivat aiheuttaneet Olgalle harmia jo aiemmin, ja lukijana osasin jo odottaa, että jotain pahempaa on vielä tulossa. Klaustrofobinen tunnelma on Olgan kauhujen päivänä käsinkosketeltava. Lukija jää miettimään, miten tästä ikinä voidaan selvitä:

”En tuntenut enää omaa kotiani. Eri tilat olivat etääntyneet ja irronneet toisistaan. Viisi vuotta sitten olin täydellisesti tuntenut jokaisen nurkan, olin mitannut joka kohdan ja sisustanut asunnon huolella. Nyt en tiennyt, kuinka pitkä matka oli kylpyhuoneesta olohuoneeseen, olohuoneesta eteiseen tai eteisestä komeroon. Epäröin suunnasta ja minua alkoi pyörryttää. – – Pinnistin siis kaikki voimani ja sain nostettua itseni ylös. On tärkeää, että ryhdistäydyn ja ajattelen selkeästi. Minun on nopeasti saatava yhteys ulkomaailmaan.”

Motiiviksi nouseva koira

Olgan ahdingossa ja suhteessa Marioon motiiviksi nousee Otto-koira. Ja tämä oli minulle lukijana todella kova pala. En voi sietään mitään eläimiin kohdistuvia julmuuksia, ja siksi hyppäsin yli kirjan alusta ne pari sivua, joissa Olga pahoinpiteli Ottoa. (Tässä mielessä muuten vaikein lukukokemukseni on ollut Haruki Murakamin Kafka rannalla ja ne kissat… Siinäkin tuli hyppelehdittyä sivujen yli.) Miksi Oton pitää kärsiä ja kuolla? Tätä joudun nyt pohtimaan.

Koiraa pidetään ystävällisyyden ja uskollisuuden symbolina. Otto on Marion koira, jota Olga kyllä hoitaa, mutta ei tunne omakseen. Otto hakee Olgalta läheisyyttä ja on muutenkin tavallinen, ihana, uskollinen koira. Voi miksi ihmeessä sille piti käydä niin huonosti?! Miten voi olla, että Oton kuoltua Olga tuntee yhtäkkiä helpotuksen tunnetta ja hänen ajatuksensa selkenevät, hän ei enää rakasta Mariota? Minusta tämä juonenkäänne oli vastenmielinen.

”Kun silmäni vähitellen kuivuivat ja viimeisetkin nyyhkäykset kuolivat rinnassani, huomasin mieltäväni Marion vain tavalliseksi ihmiseksi, jollainen hän ehkä oli aina ollutkin. En enää rakastanut häntä.”

Oton kuolema on kuin viattomuuden kuolema, jollaisen Olgakin koki miehen petturuuden paljastuttua. Vasta Oton kuoltua Olga pystyy itkemään vapautuneesti ja hyväksymään tilanteensa. Myrkytyskuolema on täydellinen katharsis. Katharsis on lääketieteellisenä terminä tarkoittanut ruumiin puhdistumista myrkystä. Voisiko sen enää selvemmin sanoa?

Tyhjentävä vai tyhjä loppu?

Hylkäämisen päivät ei kuitenkaan lopu Oton kuolemaan ja Olgan valaistumiseen. Tiheätunnelmaisen kamppailun jälkeen kirjan loppu tuntuukin jotenkin väljähtyneeltä. Toisaalta: sellaistahan elämä on. Se jatkuu käännekohtienkin, hyvien ja huonojen, jälkeen. Olga ei muutu taikaiskusta, vaan varjot vaanivat häntä kotinurkissa välillä edelleen ja asiat tuntuvat epämääräisiltä. Niinhän se on.

”Ajattelin, että tulevaisuus tulee olemaan juuri tällaista, elävää elämää sekoittuneena kuolleiden kostean mullan tuoksuun, tarkkaavaisuutta sekoittuneena poissaolevuuteen, sydämentykytystä sekoittuneena elämän merkityksettömyyteen.”

Minulle Hylkäämisen päivistä jäi mieleen sekä sydämentykytystä että merkityksettömyyttä. Jään miettimään, miksi asioiden piti mennä, niin kuin ne menivät. En pidä Olgan tarinaa uskottavana, mutta onko sillä väliäkään. Tarina jää mieleen; tämä on niitä kirjoja, joita ei varmasti unohda lukeneensa.

Kirjaan liittyvä resepti: suklainen kahvijuoma