Kirjat,  Romaanit

Claudio Magris: Toinen meri – Kuka asettaa vapauden rajat?

Mitä vapaus tarkoittaa? Onko elämä yhteiskunnan ulkopuolella mahdollista?
Claudio Magrisin Toinen meri (Un altro mare 1991, suom. Hannimari Heino, Impromptu Kustannus 2020) on kuohuvaan Eurooppaan sijoittuva aateromaani. Kuohuista nousevia monia teemoja yhdistää paikan ja rajojen hakeminen, kun yksilöt ja yhteiskunnat etsivät rajojen takaa uutta elintilaa.
Toinen meri -kirja, kivikkoinen merenranta
Itämeri, toinen meri
Kirja saatu kustantajalta – kiitos!

Toinen meri on italialaista kaunokirjallisuutta julkaisevan Impromptu Kustannuksen tämän syksyn uutuus, ja sen on taidokkaasti suomentanut monesta yhteydestä tuttu Hannimari Heino. Uutuusromaanista ei kuitenkaan ole kyse, sillä Toinen meri ilmestyi italiaksi jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Aiemmin Claudio Magrisilta on suomennettu kolme teosta.

Olen aiemmin sivunnut Magrista Kahvilaesseitä-postauksessa, jossa kerroin Magrisin kantakahvilasta Triestessä. Magris on epäilemättä kuuluisimpia triesteläisiä, ja olisikohan tämäkin teos syntynyt San Marco -kahvilassa? Moniulotteisen teoksen pohjalle sopiikin vahva espresso tai pari, jotta ote ei lukiessa herpaannu.

Omalaatuinen ystävyys

Reilu satasivuinen Toinen meri sisältää kokoaan enemmän pureksittavaa. Alati vellovasta merestä nousee esiin suuria teemoja: Carlo Michelstaedterin antaumuksen filosofia, vapaus ja yksilön suhde yhteiskuntaan, Pohjois-Italian vaiheet maailmansodissa, ystävyys… Rajoja haetaan monella rintamalla. Pieni historian ja filosofian päivitys saattaa auttaa lukijaa, sillä romaani pohjautuu todellisiin tapahtumiin ja henkilöihin.

Keskiössä ovat filosofi Carlo Michelstaedter (1887–1910) ja hänen paras ystävänsä Enrico Mreule (1886–1959). Pojat kavereineen eivät leiki lapsuudessaan mitä tahansa pikkupoikien leikkejä, vaan lukevat kaverinsa Ninon ullakkohuoneessa alkukielellä niin Platonia, Tolstoita kuin Buddhankin opetuspuheita ja puhuvatkin toisilleen kreikkaa, jonka sitten kääntävät latinaksi. ”Siinä ullakkohuoneessa oli tapahtunut jotakin yksinkertaista ja ratkaisevaa, se oli ollut peruuttamaton kutsu – -”

Näistä lähtökohdista on selvää, että edessä on melko filosofinen seikkailu. Sillä seikkailua on luvassa: Enrico jättää kohta lapsuuden maisemat Goriziassa taakseen ja nousee laivaan, joka vie hänet Argentiinaan. Hän lähtee ”kulkemaan antaumuksessa” eli seuraamaan ystävänsä Carlon antaumuksen filosofiaa, jota tämä on hahmotellut ja josta kirjoittanut kuuluisassa ullakkohuoneessa.

Enrico ratsastaa pampalla, nukkuu taivasalla ja juo villihevosten verta. Pyrkimys on antautua nykyhetkelle:

”Antaumus, Carlo sanoo, on oman elämän ja persoonan haltuun ottamista nykyhetkessä, kykyä elää hetkessä täydesti uhraamatta sitä jollekin, joka on vasta tulossa tai jonka toivoo tulevan mahdollisimman pian niin että elämä rusentuu odottaen, että se kuluisi mahdollisimman pian.”

Eri mantereillakin Carlo ja Enrico ovat yhä kiinni toisissaan ajatuksissaan. Carlolle Enrico edustaa aitoa vapaata ihmistä ja Enricolle Carlo totuuden löytänyttä. He ovat toisilleen valitut.

”Keskittyä nykyhetkeen, valaistua hereille tahdon mielettömästä ja tuhoisasta unesta. Buddhan tavoin Carlo on suuri valaistunut.”

Alle vuosi Enricon Argentiinan lähdön jälkeen tapahtuu kuitenkin jotain kauheaa: Carlo ampuu itsensä – Enricon antamalla pistoolilla, mikä on sekin omalaatuisen ystävyyden yksi outo ainesosa.

Enrico ei kuitenkaan hylkää Carloa koskaan, vaan tämän ajattelu seuranaan luovii läpi elämänsä, joka muuttuu vanhemmiten yhä ankarammaksi niin olosuhteiltaan kuin aatteiltaan. Ajatus ystävästä ja tämän luottamuksesta saa Enricon jatkamaan elämäänsä, mutta samalla tämän filosofia kuihduttaa häntä.

Rajaton vapaus vai vapaat rajat?

Toinen meri herättää kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastauksia. Voiko ihminen elää vapaata elämää niin, että kahlehtii itsensä toisen ihmisen vapauskäsitykseen? Vaikka Enrico pyrkii elämään vapaana yhteiskunnan ulkopuolella, hän ei koskaan vapaudu Carlosta. Jos antaumuksen filosofiaan kuuluu itsensä häivyttäminen, mitä kaikkea pitäisikään häivyttää, kuinka pieneen tilaan mahtua? ”Missä on paikka, jossa ei edetä?”

Jokuhan vapaudellekin asettaa rajat, sillä miten vapaus muuten voisi olla olemassa? Mistä tunnistaisimme sen ilman rajoja? Ja mikä meidät lopulta erottaa vapaudesta ja todellisesta elämästä:

”Mutta sivilisaatio on historiaa ihmisestä, joka on kykenemätön elämään antaumuksessa ja rakentaa ympärilleen valtaisan retoriikan muurin, tiedon ja toiminnan yhteiskunnallisen järjestyksen ollakseen näkemättä ja tiedostamatta omaa tyhjyyttään.”

Rajat, rajattomuus, rajojen paikka ja niiden siirtyminen nouseekin Toisessa meressä johtavaksi teemaksi. (Nyt kun aloin miettiä: mikä kirja tai taideteos ylipäätään ei käsittelisi juuri rajoja? Millä muulla tavalla hahmottaisimme maailmaa kuin rajojen avulla?)

Rajat kertovat myös kiinnostavaa tarinaa Italian historiasta. Enrico ja Carlo syntyvät Goriziassa, joka heidän syntymänsä aikaan kuului Itävalta-Unkariin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Gorizia siirtyi Italialle ja toisen maailmansodan jälkeen sen osia puolestaan Jugoslavialle. Nykyinen Gorizia sijaitsee Italian Friuli-Venezia Giuliassa ja sen entiset osat Slovenian puolella Nova Gorican kaupungissa.

Harmi, etten koulun historiantunneilla aikanani höristänyt enemmän korviani Italian vaiheille (mieleeni on tainnut jäädä vain antiikin roomalaiset ja Mussolini…), sillä en ollut ajatellutkaan, miten vaiheikasta tämän alueen historia on. Toinen meri on siis sivistävä koukkaus myös Italian historiaan.

Teos on Carlon kautta kurkistus myös henkilöhistoriaan. Carlo Michelstaedter oli filosofi ja vimmainen kirjoittaja, joka eli askeettista elämää ja todella päätyi traagisten vaiheiden jälkeen nuorena itsemurhaan. Hänen pääteoksenaan pidetään teosta La Persuasione e la Rettorica (”Antaumus ja retoriikka”, 1910), joka vilahtaa Toisessa meressäkin.

Myös Enrico Mreule on todella ollut olemassa, mutta hänen todellisista vaiheistaan ei ymmärtääkseni ole säilynyt kovin laajoja dokumentteja. Carlon tuotannossa rakas Rico kuitenkin vilahti. Toisessa meressä hän tuntuu välillä melkeinpä näennäisesti päähenkilöltä, niin vahvana Carlo elää kuolemansakin jälkeen.

Kirjaan liittyvä resepti: makea joulurulla

4 kommenttia

  • Leena Laurila

    Yritin joskus lukea Claudio Magrisin Mikrokosmoksia (taisi olla jopa italiaksi, Microcosmi), mutta jäi lukematta. Minusta tyyli oli akateemisen kuivakiskoista. Ehkä olisi pitänyt yrittää suomeksi, mutta jäi tekemättä.

    • admin

      Tunnistan kyllä tuon akateemisen kuivakiskoisuuden, joka vaatii ainakin minulta keskittymistä ja paneutumista. Monia satoja sivuja en sitä jaksaisi. Tässä romaanissa oli onneksi myös hienoa, hetkeen pysähtyvää ympäristön kuvailua ja isoja, kiinnostavia teemoja. Magrisin teoksilla taitaa olla vähän vaikea maine, varmasti ihan syystäkin. Olen lukenut Mikrokosmoksista, mutta itse teokseen en ole tutustunut. Hui, enkä siihen italiaksi uskaltaisi tarttuakaan.

  • Rasmus

    Tämä oli tosi hyvin ja harkitusti kirjoitettu kirja blogi. Sain tästä mielestäni melko hyvän kuvan kirjasta ja harkitseisin sen lukua, vaikken olekkaan mikään isoin kirjojen lukija.

    • admin

      Kiitos kommentistasi! Kirjassa on tosiaan isoja teemoja, eikä se ole kaikkein helppolukuisin. Se on kuitenkin sen verran lyhyt, että siihen uskaltaa kyllä tarttua.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *