Antonio Tabucchi: Taivaanranta – Murhamysteeri vai jotain muuta?

Ruumishuoneelle tuodaan tuntematon ruumis, jonka kohtalo ei kiinnosta ketään. Kuka hän on?

Antonio Tabucchin Taivaanranta (Il filo dell’orizzonte 1986, suom. Liisa Ryömä, Tammi 1995) on mystinen murhamysteeri, matka muistiin, muistoihin ja motiiveihin. Murhan uhrin ohella siinä selvitetään murhan ratkojan menneisyyttä. Miksi niissä tuntuu olevan yhteneväisyyksiä?

Kirjat voivat olla salaperäisiä kahdella tavalla: hyvällä tai huonolla. Hyvällä tavalla salaperäinen kirja jää kutkuttamaan mieleen ja pyörimään päähän – pitäisikö tämä ehkä lukea uudestaan? Huonolla tavalla salaperäinen kirja taas on jopa liian salaperäinen: lukemisen jälkeen olo on jopa välinpitämätön, kun ei päässyt hommaan lainkaan mukaan ja arvoitukset tuntuvat yhdentekeviltä. Pian unohtaa koko kirjaa koskaan lukeneensakaan.

Liika mystisyys voi myös saada haukottelemaan siinä määrin, että kirja jää lukematta. Ja sitten on myös yksi kauhuskenaario: liika arvoituksellisuus saa epäilemään omia kognitiivisia kykyjään – enkö vaan tajua?!

Nyt tämän Taivaanrannan horisontissa siintää kaksi mahdollisuutta: joko kirja oli kiehtovan mystinen tai sitten turhan tyhjä (tai sitten ihan oikeasti en vaan tajunnut). Yritin tarkentaa kiikareitani ja luin kirjan toistamiseen. Tällaiseen luksukseen ei yleensä ole varaa, mutta nyt on kyse ohuesta kirjasta (ja pirullisesta päätöksestä yrittää raapaista kirjasta kokoon jonkinlainen blogipostaus). Ja mikä oli lopputulos? Sitä yritän tässä kirjoittaessani vielä selvitellä.

Taivaanrannan maalari

Taivaanrantaan tähytessään on ehkä hyvä hieman tutustua ensin kirjailijaan, Antonio Tabucchiin (s. 1943). Hän ei ole minulle kovin tuttu, vaikka onkin iso nimi italialaisessa kirjallisuudessa, tämän kirjan takakansitekstin mukaan ”Italian nykykirjallisuuden huippua” ja ”illuusion ja alluusion mestari”. Kirjan kansiliepeen mukaan Tabucchin teoksille on tyypillistä ironia, salaperäisyys ja unenomaisuus. Näistä lähtökohdista Taivaanrantaakin on hyvä lähteä lukemaan, sillä nämä tabucchimaiset elementit ovat kirjassa hienosti näkyvissä.

Kirjan alkuasetelma on kiinnostava ja lähentelee dekkaria: Ruumishuoneelle tuodaan tuntemattoman miehen ruumis. Kukaan ei tunne häntä eikä ole edes kiinnostunut hänestä, vaikka tiedossa onkin, että hän on kuollut ammuttuna kotietsinnän yhteydessä. Tiedossa on myös miehen nimi, Carlo Nobodi. Hän on nobody kaikille muille paitsi sairaalassa töissä olevalle entiselle lääketieteen opiskelijalle Spinolle, jota mies alkaa kiehtoa kovasti ja joka alkaa ominpäin selvitellä murhamysteeriä. Spino tuntee yhteenkuuluvuutta Nobodiin ja alkaa huomata itsessään piirteitä tästä. Mikä onkaan yhteys Spinon ja Nobodin välillä?

Kuulostaako dekkarilta? Sitä Taivaanranta ei kuitenkaan ole. Tai no, miten dekkari oikeastaan määritellään? Tapahtumat vyöryvät vääjäämättömästi kohti yllättävää loppuratkaisua? Tässä kirjassa pelkät paksut pilvet vyöryvät taivaanrantaan ja peittävät näkymän. Ratkaisu on tavoittamattomissa kuin taivaanranta. Siellä se siintää edessä, näenhän minä sen, mutta koskaan en voi sitä tavoittaa.

Taivaanranta voi osittain olla unenomainen dekkarikin, mutta enemmän kuin mysteeri murhasta ja sen tuntemattomasta uhrista se on tutkielma mysteerin selvittäjästä. Eikä ollenkaan sellaisella dekkarimaisella tavalla, jossa poliisi tai yksityisetsivä on kovapintainen, yksinäinen susi, jonka kovakuorisuuden syy paljastuu pikku hiljaa pilkahdellen veriroiskeiden väleistä. (En lue dekkareita, tämä käsitykseni on luultavasti jo jonkinlainen muinaisjäänne.)

Spino on päähenkilönä sellainen hahmo, ettei hänen ympärilleen rakennettaisi kovinkaan vetävää dekkarisarjaa. Voisiko häntä kutsua jopa taivaanrannan maalariksi? Hän lähinnä vain… on. Harhailee. Etsii itseään selvittäessään murhan uhrin menneisyyttä. En saa hänestä kiinni, en saa mistään kiinni. Keskiössä on identiteetin ohella muistamisen problematiikka, kaikki on kovin epämääräistä.

Elokuva kirjassa

Kirjan puolivälin jälkeen tapahtuu käänne, jota en oikein ymmärrä. Spino alkaa saada kiinni murhatun mysteeristä. Minä en. Vihjeet löytyvät Tabucchin viljelemistä alluusioista, ja se vaatii hoksottimia. Miksi murhattua aletaan yhtäkkiä nimittää Kidiksi? Miksi vihjeitä antavan muusikon nimi on Harpo? Mainituksi tulee myös Rainer Maria Rilke, kreikkalaisen mytologian Hekabe ja muutamia elokuvia – Spinohan on elokuvaharrastaja. Ja mikä rooli on Argentiinalla? Miksi juuri Argentiina?

Lukuisat viitteet pistävät silmään muuten niin unenomaisessa tunnelmassa. Miljöökin kietoutuu usvaan, hiljaisuuteen ja pysähtyneisyyteen: Spino hiippailee hautausmaalla ja kaupungin epämääräisillä kulmilla, väijyy pimeässä satamassa ja haparoi tunkkaisissa kuppiloissa. Satama ja haaveet valtamerten takaisesta Argentiinasta tuovat tunnelmaan lähdön romantiikkaa, joka ei kuitenkaan pääse toteutukseen asti. Spinon työpaikka, kalvakka ruumishuone, rapistuu unohdettuna.

Spinon harrastuksena elokuvatkin tuovat mukaan toista todellisuutta, ja itse asiassa Taivaanranta onkin kuin taide-elokuva, näkisin sen helposti sellaisena. Vähän puhetta, vähän väriä, kamera, joka löytää sivukujan kulmassa tuulessa pyörteilevät roskat. Lopulta minusta tuntuu, että juuri elokuvista löytyvät Taivaanrannan tärkeimmät vihjeet.

”Hän katsoi ulos ikkunasta, yö oli saapunut, kukkulan rinnettä valui varjojen ryöppy: autoja laskeutumassa kaupunkiin. Hän mietti hetken viime yötä eikä muistanut mitään, merkillistä, ainoa mitä hänelle tuli mieleen oli vanhan elokuvan postivaunut jotka tulivat esiin valkokankaan vasemmalta laidalta ja kasvoivat jättimäisiksi lähestyessään kuin aikoen vyöryä hänen ylitseen kun hän lapsena istui elokuvateatteri Auroran ensimmäisellä penkkirivillä, vaunuja ajoi takaa naamioitu ratsastaja, sitten postimies kohotti kiväärinsä ja kankaalla pamahti laukaus, hän peitti silmänsä.”

Asiaa hieman pureksittuani vastaan alussa asettamaani kysymykseen: Taivaanranta on kiehtovan mystinen, hyvällä tavalla salaperäinen kirja. Mutta voi ei, minun pitäisi varmaan seuraavaksi lukea se kolmannen kerran, Google kainalossa.

Kirjaan liittyvä resepti: rommikahvi