Italia-vinkit,  Kirjat,  Romaanit,  Sisilia

Dacia Maraini: Mykkä herttuatar – Historiallista draamaa 1700-luvun Sisiliasta

Sisilialainen rikas aatelisperhe 1700-luvulla, loistokas Palermo ja Bagherian mahtipontiset barokkihuvilat. Upeat puitteet eivät taanneet naiselle helppoa elämää.
Dacia Marainin romaani Mykkä herttuatar (La lunga vita di Marianna Ucrìa 1990, suom. Sari Mattero, Artemisia Edizioni 1998) sijoittuu 1700-luvun Sisiliaan. Mykkä herttuatar on Marianna, joka on lapsuudestaan asti ollut mystisesti kuuromykkä. Korkeasta syntyperästään huolimatta Marianna joutuu kokemaan kovia läpi elämänsä, kuten muutkin hänen perhepiirinsä naiset. Lukeminen ja kirjoittaminen tuovat Mariannalle lohtua ja pääsyn toiseen ulottuvuuteen.
Mykkä herttuatar ja orvokkeja
Tämä kirja sopi oikein hyvin kesälomalla nautittavaksi.

Dacia Maraini (s. 1936) on Italiassa hyvin arvostettu ja palkittu kirjailija ja tunnettu naisten oikeuksien puolustaja, mutta Suomessa hän tuntuu olevan melko tuntematon nimi. Hän oli myös erään Alberto Moravian elämänkumppani. Mykkä herttuatar oli minullekin ensikosketus Marainin tuotantoon, jota tosin ei paljon olekaan suomennettu.

Hiljaista draamaa

Mykkä herttuatar suoraan sanoen vähän hämmensi minua, ennen kuin pääsin sen imuun mukaan. Minusta tuntuu nyt jopa vaikealta kirjoittaa siitä, sillä se jotenkin vähän nyrjäytti ajatuksiani.

Kirjan päähenkilö on sisilialaisen 1700-luvulla elävän aatelisperheen kuuromykkä tytär Marianna, jonka elämää seurataan lapsuudesta vanhuuteen. Mariannan tehtäväksi tulee – yllätys yllätys – 13-vuotiaana pakkoavioliitto oman enonsa kanssa ja perillisten tuottaminen. Ja tässä minulle tuli ongelma: tämäkö on kirjan juoni? Aluksi minulle nimittäin tuli vaikutelma, ettei kirjassa tapahdu mitään. Mutta nyt joudun haastamaan itseäni: miksi ajattelin, että se, että nainen menee naimisiin ja saa lapsia (ja vieläpä vastoin omaa tahtoaan oman sukulaisensa kanssa, josta paljastuu lopussa hirveitä asioita) ei ole mitään? Olenko tosiaan yksi niistä, joiden mielestä se, että nainen kirjoittaa toisen naisen elämästä, ei ole mitään? Juuri näitä tarinoitahan meidän pitäisi kirjoittaa, lukea ja kuulla enemmän!

Itsesyytökset sikseen, vaikka sainpa itseni kiinni hyvin homehtuneesta ajattelusta. Juoni ei olekaan tässä kirjassa pääasia. Pääasia (tavallaan kirjaimellisesti) ovat Mariannan mielenliikkeet, hänen kuuromykkä maailmansa, joka lopulta aukeni kaikessa kauneudessaan eteeni. Olen kai liian tottunut siihen, että historialliset romaanit ovat usein hyvin juonivetoisia. Mykkä herttuatar ei ollut ja hyvä niin!

Tietyllä tavalla draamaa ei edes kirjasta puutu: 1700-luvun Sisiliassa kyllä jaetaan hirttotuomioita, päitä putoilee, vankityrmät ovat saastaisia, ihmisiä Mariannan ympäriltä kuolee mitä hirveimpiin tauteihin – ja naisille jokainen raskaus ja synnytys on riski. Miehet tekevät naisille kuvottavia asioita. Syntyperä määrittää ihmisen, mutta ei poista pahuutta tai ymmärtämättömyyttä korkeampiarvoisiltakaan.

Vaikka kauheitakin asioita tapahtuu, kuuromykän Mariannan ympäriltä puuttuu kaikki häly: ihmisjoukon mylvintä, tuskan huudot, itku. Se, mitä aluksi ajattelin juonettomuutena, eli tapahtumien tietynlainen vähäeleisyys ja hiljaisuus, on heijastusta Mariannan kuuromykästä maailmasta. Hän opettelee ilmaisemaan itseään kirjoittamalla, eivätkä silloin huudotkaan sivalla ilmaa äänellään. Sen sijaan Marianna lukee toisten ihmisten ajatuksia, pukee sanoiksi eleitä ja ilmeitä. Mykän herttuattaren maailma onkin täynnä sävyjä, tunteita ja äänetöntä viisautta, kun onnistuin pysähtymään sen ääreen.

Mykkä nainen

Mykkä herttuatar on historiallinen romaani siinäkin mielessä, että se on saanut inspiraationsa todellisesta historian henkilöstä, kuuromykästä sisilialaisesta aatelisesta Marianna Valguarnera d’Ucrìasta (1730–1794). Kirjan italiankielinen nimikin kertoo jotain Mariannasta: La lunga vita di Marianna Ucrìa eli ”Marianna Ucrìan pitkä elämä”.

Dacia Maraini on urallaan kirjoittanut erityisesti lapsista ja naisista, eikä Mykkä herttuatar ole poikkeus tästä. Mariannan lapsena alkanut mykkyys johtuu miehisen kulttuurin väkivallasta, mutta Marianna saa selityksen asialle vasta aikuisena. Koska myös perheenjäsenten välillä on mykkyyttä, kukaan ei ole kertonut Mariannalle totuutta tämän vamman alkuperästä.

Toisaalta mykkyys on myös muiden naisten kuin pelkästään Mariannan osa. Mies määrittää naisen arvon eikä nainen voi puhua puolestaan, ei omien tyttäriensäkään puolesta. Mariannan naimaton 18-vuotias tytär on häpeä isälleen, vaikka Marianna haluaisi puolustaa tätä:

”Kahdeksantoista iässä vielä impi, se on häpeällistä. Äitinne oli kahdeksantoistavuotiaana jo tehnyt kolme lasta. Ja te olette vanhapiika. Mitä minä vanhallapiialla teen? Mitä sellaisella tekee?”

Mariannan pakopaikka miehisestä maailmasta löytyy lukemisesta ja kirjoittamisesta, mykästä maailmasta paperilla. Puoliso tietysti vastustaa Mariannan opiskelua ja erityisesti Mariannan lukemia David Humen ajatuksia ja empirismiä. Vanhemmalla iällä Marianna saa vihdoin myös hyviä kokemuksia miehistä niin fyysisellä kuin henkiselläkin tasolla.

Kuuromykän Mariannan maailma on aistikas. Kirjan luvut avautuvat usein kuin kohtaukset teatterin näyttämöltä (Maraini on kirjoittanut myös näytelmiä), jossa hahmot sitten alkavat liikkua ja vaihtaa paikkaa. Marianna harrastaa myös maalausta ja tuntee värit kielellään: ”Gentianan violetti – miltä se mahtoi maistua?” Hän haistelee, tunnustelee ja tarkkailee – tarkkailu on naisen osa. 1700-luvun Palermo lähiseutuineen on värikäs:

”Purjealus keinuu keveänä vihreillä aalloilla. Edessä levittäytyy viuhkan tavoin Palermon kaupunki: vieri vieressä harmaita ja okrankeltaisia palatseja, harmaita ja valkoisia kirkkoja, vaaleanpunaisiksi maalattuja hökkeleitä, kauppoja vihreäraitaisine suojakatoksineen, katuja joiden kiveyksen väleissä virtaa puroina likavesi.”

Palermon palatsien lisäksi minua alkoi houkuttaa myös Mariannan kotipaikka, lukuisista upeista barokkivilloistaan tunnettu huvilakaupunki Bagheria. Sinne pääsisi helposti poikkeamaan myös läheisestä Palermosta. Ja Mariannan kotipalatsi löytyy jopa Tripadvisorista!

Mykkä herttuatar on välillä myös aikamoista makujen ilotulitusta, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Kirjaan liittyvä resepti: vesimelonihyytelö

4 kommenttia

  • Esmeralda / Esmeraldan eetos

    Onpa älyttömän kiinnostava kirja ja kirjoitus! Hyvä oivallus tuo sanomasi tarinan kiinnostavuudesta. Ehkä me nykyajasta käsin katsomme ”pelkkää” avioitumista lapsentekoineen velvoitetun sukulaisen kanssa perinteisenä ja surullisena tarinana, jossa ei ole riittävästi dramaattisia ulottuvuuksia tai ainakaan mitään kunnianhimoa. Mutta jokaisesta ihmiskohtalosta voi ammentaa vaiherikkaan tarinan, uskon näin. Kuuromykkyys on minusta myös itsessään dramaturgisesti kiehtova tarinassa. Esimerkiksi Piano-elokuvan ja kirjassa se sanelee merkittävästi tarinan ja elämän kulkua.

    • admin

      Kuuromykkyys oli tässä tarinassa se juttu; myös se, mitä mykkyys muuten symboloi eli naisen rajattuja mahdollisuuksia ja tukahdutettua ääntä. Tätä kirjaa voisin jopa kutsua vähän ärsyttävällä adjektiivilla ”aistivoimainen”. Mutta jokin tässä kirjassa tosiaan vähän hämmensi minua – tai sitten oma ajatteluni hämmensi.

  • Leena Laurila

    Dacia Marainin nimi on tuttu niiltä ajoilta, kun etsin itselleni italuankielistä työmatkaluettavaa, mutta en kuitenkaan lukenut mitään häneltä. 1700-luvun herttuatar kuulostaa vähän pölyttyneeltä, Palermo kyllä kiinnostaa..

    • admin

      Huomasin, että Marainista on Suomessa kyllä kirjoiteltu ainakin 1990-luvun lopulla, kun tämäkin kirja ilmestyi Suomessa ja hän taisi silloin jopa olla täällä käymässä ja puhumassa kirjoistaan. Mutta eihän tämä mikään raikkain tuulahdus ole siinäkään mielessä, että kirjallakin on ikää jo yli 30 vuotta.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *