Elena Ferrante: Tyttären varjo – Mitä äiti saa tuntea?

Hyvää äitienpäivää kaikille asianomaisille! Äitienpäivään liittyvät usein valkeat kermakakut ja valkovuokot mutta äitiyteen itseensä myös tummempia sävyjä. Niitä tunteista tummimpia kuvaa Tyttären varjo, Elena Ferranten tuotannon tuorein suomennos.

**Elena Ferranten Tyttären varjo (La figlia oscura 2006, suom. Helinä Kangas, WSOY 2020) on** kertomus aikuistuneiden tyttärien äidistä Ledasta, jonka rauhalliseksi aiottu rantaloma muuttuu ristiriitaisten tunteiden vuoristoradaksi. Leda sekaantuu muiden rantalomalaisten elämään ja alkaa toimia itselleenkin käsittämättömillä tavoilla. Kenen varjo on tyttären varjo?

Olin jo ehtinyt odotella tätä Ferranten uusinta suomennosta, kuten Kevään 2020 uutuuskirjat -postauksessa fiilistelin. Meiltä löytyy Ferrantea kotona kirjahyllystä myös italiaksi, mutta kun kyseessä on Tärkeä Kirja, en halua ottaa sitä riskiä, että jotain tärkeää menee ensilukemalla ohi. Suomeksi lukeminen olikin oikea valinta: ehdin ahmia kirjan alusta loppuun Signorinon parin tunnin päiväunien aikana. Äidin tähtihetkiä! Älä herää vielä, älä herää vielä, älä herää vielä…

Eikä Tyttären varjo pettänyt: se oli tuttua, intensiivistä Ferrantea, aivan kuten Hylkäämisen päivät ja Amalian rakkaus. Ja jos vertailu sallitaan, minun mielestäni niitä parempi. Silti: Napoli-sarjan voittanutta ei Ferranten tuotannossa ole.

Attenzione: Postaus sisältää juonipaljastuksia!

Likavettä

”Kaikki hänen romaaninsa ovat erilaisia, kaikki ne ovat myös samoja”, on Ferranten kirjoista sanottu. Tuntuu lähes turhalta mainita, mistä Tyttären varjo kertoo: äideistä ja tyttäristä, menneisyyden haamuista, napolilaisuudesta. Naisesta, joka on koulutuksen avulla onnistunut jättämään taakseen Napolin ja karkeita murteellisuuksia solvaavan perheensä (”karkea murre”! se on jokaisessa Ferranten kirjassa mainittava!), mutta joka ei silti tunnu löytävän rauhaa omien valintojensa ja menneisyytensä välillä. Koulutus on mahdollistanut jotain parempaa, mutta onko se liiankin hyvää: akateeminen ura kiinnostaa enemmän kuin perheenäidin tehtävät. Vaan onko se väärin?

Tyttären varjossa päähenkilö on Leda, eronnut nainen ja kahden parikymppisen tyttären äiti. Tyttäret asuvat isänsä luona Kanadassa, ja Leda on vihdoin vapaa tekemään, mitä haluaa. Hän lähtee viettämään rantalomaa yksin ja mieli keveänä, mutta siellä se on aurinkoisella hiekkarannalla ja odottaa: menneisyys. Rannalla äänekkäästi lomaansa viettävä napolilaisperhe – ei vaan napolilaissuku – saa Ledan unohtamaan auringon ja uimaan syvissä vesissä. Mieleen palaa oma menneisyys ja omat valinnat äitinä.

Leda seuraa päivästä toiseen oman aurinkovarjonsa alta napolilaisperheen kaunista, nuorta äitiä ja tämän pientä tytärtä nukkeleikeissään ja ahdistuu. Tästäkin Ferranten romaanista löytyy selvä motiivi: lopulta kaikki kiertyy juuri sottaisen, viattoman nuken ympärille. Nukke on kuin Hylkäämisen päivien koira tai Amalian rakkauden vaatekassi, jonka ympärille päähenkilö palaa hyörimään oman mielensä hajotessa, ahdistava ja Tyttären varjossa pakonomainenkin kiinnekohta.

Leda alkaa purskauttaa sisältään likavettä, joka pisaroi lukijan päälle pikkuhiljaa. Mistä Ledan syyllisyys kumpuaa? Menneisyyden valinnat ovat kuin hänen sisällään kiemurteleva mato, josta pitää päästä eroon. Hän kaataa likavetensä myös tuntemattomien ihmisten päälle ja saa osakseen välttelyä ja halveksuntaa mutta myös kiinnostusta ja ihailua: kerro lisää! Äiti tunnistaa toisen äidin. Äiti saa tuntea kaikenlaista, äiti nyt vaan tuntee kaikenlaista. Leda ei ole voinut puhua tunteistaan kenellekään ennen kuin nyt, kun mennyttä ei voi enää muuttaa.

Parantumaton haava ja hajoava peilikuva

En ole minkäänlaisen fantasian, sci-fin, uuskumman, maagisen realismin enkä vastaavan ystävä. Minua häiritsee aina muutenkin, kun koen lukemani tarinan epäuskottavaksi. Tyttären varjo on epäuskottava: miksi toisilleen tuntemattomat ihmiset avautuisivat toisilleen tällä tavalla teoistaan ja tunteistaan lyhyen loman aikana ja miten ihmeessä tapahtumat tiivistyisivät tällä tavoin traagista loppua kohden. Loppua vai alkua? Kun lukee kirjan ensimmäisen luvun uudestaan, hämmentyy. ”Kaikkein vaikeinta on kertoa sellaista, mitä ei itsekään ymmärrä.” Tässä on avain.

Mistä Ledan haava on peräisin? Mikä tai kuka aiheutti hänen selässään tykyttävän mustelman ja miksi hänen rannalla tapaamansa nainen haluaisi hoitaa sitä? Leda on epävakaa kertoja, kaikki hajoaa. Hän tarkkailee ympäristöään omien haavojensa kautta ja näkee kaikkialla vain itsensä. Tyttären varjossakin on läsnä ferrantemainen frantumaglia, kaiken hajoaminen, joka nyt myös mainitaan sanana (se on myös Ferranten kirjoitelmakokoelman nimi; olen sivunnut sitä tässä postauksessa):

””Minun äitini käytti siitä toista sanaa, frantumaglia, kaiken hajoamista pirstaleiksi. – – ”Se on totta, sydän menee pirstaleiksi: sitä ei enää kestä olla itsensä kanssa, ja mieleen tulee ajatuksia joita ei voi sanoa ääneen.””

Frantumagliasta keskustelee kaksi äitiä, nuori ja vanha: meneekö tämä ohi, tämä äitinä olemisen ”sekava olo”, miten eri sukupolvien äidit ovat kokeneet äitiytensä, voiko ja saako äidillä olla mitään omaa. Ja jos ei, mitä siitä seuraa? ”Sopeuduin elämään vain vähän itselleni ja paljon tyttärilleni, ja pikkuhiljaa kaikki alkoi sujua.” Siinäkö kaikki? Juuri tyttäret tuntuvat Ferranten kirjoissa vievän äideiltään kaiken, he ovat liian tosia peilikuvia, äiti kadottaa omat ääriviivansa.

”Olen jo pitemmän aikaa tajunnut, että minulla on itsestäni jäljellä hyvin vähän, mutta aivan kaikki heistä.”

Tyttären varjo sisältää myös tutun kohtauksen, jossa nainen ei tunnista itseään peilistä. Omaksi äidikseenkään, aina niin kaikkensa antaneen katkeraksi, ei kukaan Ferranten naisista halua tulla.

Äitiyden varjo

Äitiys on ennen kaikkea ristiriitoja, tuntuu Tyttären varjo sanovan. Ledan irtiotto omista lapsistaan tuntui hyvältä, hän hajosi palasiksi tavalla, joka tuntui ”ihanalta”, sekin on mahdollista. Äidin omasta vapaudestaan nauttiminen ei sekään kuitenkaan ole ristiriidatonta:

”Voin niin kuin ihminen, joka yrittää hallita elämäänsä ja kokee samanaikaisesti hyvin erilaisia asioita, mukaan lukien sietämätöntä ikävää.”

Ehkä Ledan tarinassa loppujen lopuksi on kyse juuri sietämättömästä ikävästä, jonka lopullinen kohde on hänelle itselleenkin arvoitus. Oma äiti, oma elämä, omat lapset? Mikä niistä luo pisimmän varjon?

PS. Viime vuonna kirjoitin äitienpäivänä Italian renessanssiajan uraäideistä ja Uffizin naisista täällä ja täällä. Nyt Uffizissa pääsee tekemään virtuaalikierroksia ja tapaamaan Uffizin naisiakin. Aivan huikeaa, suosittelen!