Elena Ferrante: Amalian rakkaus – Missä kulkee vihan ja kaipauksen raja?

Äidin ja tyttären kiemurainen suhde ja hälvenevät ääriviivat. Äiti, joka paljastuu kuolemansa jälkeen joksikin toiseksi. Voiko toista vihata ja kaivata samaan aikaan?

Elena Ferranten Amalian rakkaus (Amore molesto 1992, suom. Taru Nyström Abeille 2005, Avain) kertoo Deliasta, joka alkaa selvittää äitinsä Amalian mystistä kuolemaa. Hukkuiko vai hukuttautuiko Amalia ja mitä ihmettä hän oli puuhaillut ennen kuolemaansa?

Elena Ferrante on nimi, johon tunnun aina palaavan tässä blogissa(kin) uudelleen ja uudelleen. Olen aiemmin kirjoittanut hänen romaanistaan Hylkäämisen päivät, mutta myös pohdiskellut hänen oikeaa henkilöyttään Domenico Starnonen romaaneja koskevissa postauksissani täällä ja täällä. Ei mennä siis enää siihen, ja sitä paitsi keskustelu ja spekulaatiot kirjailijan ympärillä eivät tule Suomessakaan laantumaan, kun huhtikuussa 2020 Ferrantelta julkaistaan suomeksi Tyttären varjo (La figlia oscura 2006). Lisää tietoa romaanista löytyy kustantaja WSOY:n sivulta. Ja mikä parasta, Ferrante on juuri marraskuussa julkaissut uuden romaanin La vita bugiarda degli adulti (”Aikuisten valheellinen elämä”). Sen suomennosta saadaan odotella vielä ensi syksyyn.

Mutta palataanpa ihan alkuun: Amalian rakkaus on Ferranten esikoisromaani. Kaikki tutut Ferrante-elementit ovat luettavissa jo tästä esikoisesta: äidit ja tyttäret, patriarkaatin väkivalta, menneisyyden vaikeat asia – ja tietysti Napoli.

Poissaoleva rakkaus

Romaanin suomenkielinen nimi Amalian rakkaus viittaa Amaliaan, joka on päähenkilön Delian äiti. Italiankielinen nimi Amore molesto taas on häiritsevää, kiusaavaa, epämukavaa rakkautta. Keskiössä romaanissa onkin äidin ja tyttären suhde. Mutta missä rakkaus on ja millaista se on? Ja kenen, Amalianko?

Kun mietin Ferranten koko tuotantoa, kaikissa tarinoissa rakkaus suorastaan huutaa poissaoloaan. Ei ole romanttista rakkautta, ei perheenjäsenten välistä rakkautta, ei mitään. Mistään ei oikein tunnu löytyvän lämpöä ja pakopaikkaa pahalta maailmalta. Jos jostain rakkautta löytyy, se on varmasti Napoli-sarjan Lilan ja Lenùn, ystävien, väliltä. Vai kuka muu kuin Lila olisi Lenùn elämän suuri rakkaus: Nino, Franco, lapset…? Vaan miten häiritsevää ja kiusaavaa rakkaus Lilaakin kohtaan kuitenkin on.

Amaliankin rakkaus on poissaolevaa, ainakin siinä mielessä, että Amalia on poissa. Delia ei saa hänestä otetta, ei saanut tämän eläessäkään. Kuka Amalia oli?

”Amalia oli arvaamaton kuin lentävä sirpale, en voinut pakottaa häntä yhden ainoan adjektiivin ansaan.”

Amalian kuoleman jälkeen Delia alkaa pala palalta selvittää, mitä hänen äidilleen on tapahtunut ennen kuolemaa. Hän muistelee lapsuutensa karuja kokemuksia ja palaa sen väkivaltaisiin maisemiin löytääkseen vastauksia. Kaikki on kovin epäselvää, unenomaista, hallitsematonta:

”- – liikkeeni leikkasi ilmaa liian nopeasti ja jatkoi rataansa kohti takaseinällä olevaa Pompein Madonnaa ja kuivaa oliivipuun oksaa. Minun piti liikkua hitaammin. Pakotin käsivarteni hidastamaan liikettään, jotta koko huone ei heräisi eloon ja kaikki sen esineet eivät alkaisi liikkua villisti ympäriinsä.”

Unenomaisuudessa Delian ja Amalian hahmot sekoittuvat, Delia pohtii heidän välisiään rajoja. Millainen on äiti, millainen on tytär?

”Nyt kun äitini on kuollut, joku on raaputtanut pois hänen hiuksensa ja muuttanut hänen kasvonsa muistuttamaan minun kasvojani.”

Amalia on ennen kuolemaansa pukeutunut Delialle hankkimiinsa vaatteisiin, mutta miksi? Ylipäänsä vaatteet ovat tarinassa tärkeitä, ikään kuin riisumalla ja pukemalla voisi muuttua toiseksi tai pelkkien vaatteiden, kangaskuorien, avulla saada kosketuksen toiseen ihmiseen. Amalialle vaatteiden valmistus on tarjonnut jopa työn, mystiselle kirjan mieshahmolle puolestaan niiden myyminen.

Miehen katse, naisen ruumis

Kaiken takana on mies, joka rakastaa väkivaltaisesti. Delia on todistanut isänsä väkivaltaisuutta ja Amalian pahoinpitelyjä. Amalia löysi rakkautta elämäänsä avioliittonsa ulkopuolelta ja joutui kärsimään kauneudestaan. Hän ja Delia, kuten kaikki Ferranten naiset, elävät miehisen katseen alla:

”Naisia tukahdutti miesten vartaloiden läheisyys joka häiritsi, vaikka olikin näennäisen syyntakeetonta. Tungoksessa miehet viihdyttivät itseään naisten kustannuksella. Eräs mies tuijotti ivallisesti hymyillen tummaa tyttöä silmiin nähdäkseen, laskisiko tämä katseensa maahan. Toinen haki pitsiä paidan nappien välistä tai tarttui katseellaan rintaliivin olkaimeen. – – Pieni ja laiha mies käytti takanaan olevaa painetta hyväkseen ja etsi kosketusta polviini ja hengitti välillä hiuksiini.”

Miehellä on katse ja naisella ruumis. Delian isä on luonut itselleen uran maalaamalla naisvartaloita, äiti taas vaatettamalla niitä. Isä katsoo vartaloita, äiti peittää niitä.

Ruumiillisuus on teoksessa hyvin läsnä. Heti teoksen alussa Amalian hautajaisissa Delian kuukautiset alkavat, ja kuukautisveri valuu läpi teoksen. Hautajaisissa kohdatessaan menneisyyden ihmisiä Delia on jatkuvasti tietoinen ruumistaan ja naiseudestaan.

”Haistoin kärryille aseteltujen kukkaseppeleiden tuoksun joka jo nyt tuntui mädältä. Pelkäsin että veri alkaisi vuotaa pitkin nilkkojani ja yritin vapautua siskoistani. Yritys oli turha.”

Naiseus on asia, jota ei voi paeta. Naiseus on myös asia, josta äiti ei kerro tyttärelleen mitään. Miten löytää itsensä, äänensä ja ääriviivansa miesten maailmassa?

”Halusin vahingoittaa vain Amaliaa. Amalia oli jättänyt minut aivan yksin maailmaan leikkimään valheellisilla sanoilla ilman opastusta ja neuvoa.”

Lukijana jään kirjan luettuanikin miettimään samaa kuin Delia: mitä todella tapahtui? Amalia vei salaisuutensa mereen.

Amalian rakkaus on välähdyksiä ja hataria muistoja. Tunnelma on epätodellinen ja ahdistava. Lukukokemus jää mieleen vahvemmin kuin lopulta itse tarina.

Kirjaan liittyvä resepti: kukkakaalisalaatti