Domenico Starnone: Kepponen – Kumpi voittaa, isoisä vai lapsenlapsi?

Vastahakoinen isoisä saadaan suostuteltua hoitamaan muutamaksi päiväksi lapsenlastaan ja yhtäkkiä mikään ei ole ennallaan. Miten pieni, neljävuotias poika voi suistaa vaarin niin raiteiltaan?

Domenico Starnonen Kepponen (Scherzetto 2016, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 2019, WSOY) kertoo Danielesta, menestyneestä kuvittajasta, joka nyt vanhoilla päivillään kärsii terveysongelmista ja uransa hiipumisesta. Hän palaa Milanosta kotikaupunkiinsa Napoliin hoitamaan muutamaksi päiväksi tyttärenpoikaansa Mariota. Vaarin ja Marion kepposet muuttuvat vähitellen entistä hurjemmiksi. Kuka tekeekään viimeisen kepposen?

 

Kepponen on napolilaiselta Domenico Starnonelta toinen suomennettu teos. Ensimmäinen oli Solmut (2014, suom. 2018), josta kirjoitin täällä. Kirjoissa on paljon samaa: tapahtumapaikkana on kerrostaloasunto, jossa tapahtuu enemmän ja vähemmän kummia ja molemmissa käsitellään sukupolvien välisiä perhesuhteita.

Mutta – tämä ei nyt ehkä ole kivaa ja reilua Starnonea kohtaan – tästäkin Starnonen romaanista tulee mieleen Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, josta kirjoitin täällä. Starnone on varmasti kyllästynyt Ferrante-spekulointiin, mutta ei voi mitään. Asunto, jossa ovet temppuilevat ja josta ei tunnu pääsevän ulos (tai sisään), menneisyyden haamut ja harhat, Napolin murteella lausutut karkeudet… Se on tätä samaa taas! Kuka täällä oikein keppostelee? Mutta oli miten oli, tykkään Ferrantesta – ja tykkään Starnonesta, oli se sitten sama asia tai ei.

Attenzione: Sisältää juonipaljastuksia!

Peilissä pikkupoika

Harvoinpa olen lukenut romaania isoisän ja lapsenlapsen, tyttärenpojan, välisestä suhteesta. En koskaan? Harvemmin perhesuhteita kuvatessa kuvataan isovanhemmuutta – miksi niin muuten on? Kepponen keskittyy kuitenkin juuri siihen.

Kun hommaansa haluttomasti ryhtyvä Daniele hälytetään lastenhoitoapuun tyttärensä perheeseen, hänelle selviää, että hänen hoidokkinsa pikku-Mario (miten pikkuvanha nimikin!) on ällistyttävän, jopa pelottavan, nokkela ja omatoiminen nelivuotias. Daniele itse alkaa olla ikääntyneenä jo kömpelö ja terveyskin reistailee. Lisäksi hän epäilee omia kykyjään ollessaan jumissa uusimman kuvitustyönsä kanssa. Pieni, muka harmiton poika asettuu hänen peilikuvakseen. On selvää, ettei peilikuva miellytä.

”- – olin itse ollut samanikäisenä lähes mykkä ja aina omissa ajatuksissani. – – Tunsin osaavani oikeasti vain piirtää, maalata, yhdistellä keskenään monenkirjavia materiaaleja. Millään muulla osa-alueella en ollut välkky, en ollut hyvämuistinen. – – Sitä vastoin tämä vasta vähän yli neljävuotias poika havainnoi ympäristöään yhtä valppaasti kuin intiaanit, jotka oppivat konkistadorien matkassa tulleiden kultaseppien monimutkaiset tekniikat pelkästään tarkkailemalla näitä työssään – -.

On mahtavaa, että Kepposta lukiessani pystyin samastumaan sekä eläkeikäiseen mieheen että pikkupoikaan! Tämä kertoo jotain Starnonen kirjailijantaidoista. Daniele haluaisi keskittyä täysillä työhönsä ja olla rauhassa eikä jaksaisi heittäytyä leikkeihin: ”- –vaari, etkö sinä ymmärrä, että olet hevonen? Hei herätys, sinä olet heppa!”

Mario taas haluaa vaarinsa hyväksyntää näyttämällä tälle kaikki taitonsa ja temppunsa. Mario uuvuttaa Danielen täysin mutta herättää hänessä myös levottomuutta. Aivan kuin Daniele itsekeskeisesti ajattelisi Marion näkevän hänet sellaisena, kuin hän nyt itseensä pettyneenä itsensä näkee. Vaikka Mario on vasta neljävuotias!

”Mario oli heti tajunnut, millainen tumpelo olin, ja ajattelin poikaa ihmetyksen ja kitkeryyden sekaisin tuntein. Kyllä, hän oli ilmetty isänsä, kuului tohtorismiesten ja tietoviisaiden vuosisataiseen heimoon, hän oli pedantti ja kaikkitietävä. Hän ei ollut perinyt mitään äidiltään, hän ei lainkaan muistuttanut minua, ei ulkomuodoltaan, ei käyttäytymiseltään. Hänet oli tehty vieraasta aineesta, kromosomit olivat peräisin jostakin toisaalta, hänen salaiset molekyylinsä olivat tupaten täynnä minulle hämärää informaatiota, kukaties vihamielistä jo tuhansia vuosia sitten.”

Viimeinen pisara Danielelle on, kun Mario ällistyttää hänet piirtämällä häikäisevän taidokkaan kuvan. Mutta tämä kaikki on toki vain Danielen kertomaa, hänen tulkintaansa ja mielensä kepposia. Mariohan vain piirsi, leikki harmitonta piirustusleikkiä vaarin kanssa!

Tässä asetelmassa, näiden kahden miehen suhteessa ja kilpailussa on jotain niin hämmästyttävää ja todellista, etten osaa pukea sitä sanoiksi. Molemmat haluavat toisiltaan hyväksyntää – siis myös isoisä lapsenlapseltaan. Starnone on tarkkanäköinen!

Monitasoinen kepponen

On selvää, jo kirjan nimeä myöten, että ennemmin tai myöhemmin jompikumpi miehistä menee keppostelussaan turhan pitkälle. Ja kuten jo aiemmin mainitsemassani Hylkäämisen päivissä, Kepposessakin kirjailija petaa asetelmaa loppuhuipentumaan tasaisesti pitkin kirjaa. Lukijan epäilykset heräävät: miksi parveke mainitaan niin usein, mikä sen ovea vaivaa…?

Marion viimeinen kepponen saa Danielen loukkuun, jossa hän ei voi enää paeta ajatuksiaan. Tyttären koti on hänen vanha lapsuudenkotinsa täynnä menneisyyden haamuja. Napoli ei ole jättänyt Danielea rauhaan, vaikka hän on itse sieltä koulutuksensa turvin päässyt lähtemään (niin, aivan kuin Ferranten Napoli-sarjan Lenù):

”Noihin aikoihin elättelin aivan toisenlaista fantasiaa, haavetta tulla taiteilijaksi silläkin uhalla, ettei kotonani edes tiedetty, mitä se tarkoitti, sitä ei tiennyt isäni, ei isoisäni, ei yksikään esi-isäni. Realistinen vaihtoehto sen sijaan olisi ollut ryhtyä korttelin kauhuksi, harhautua kaidalta polulta, joutua kiven sisään, tuntea hyppysissään tappamisen mahti, tappaa kuin camorristi – -”

Taiteilijuus on ollut Danielelle avain parempaan elämään, mutta nyt Mario pakottaa Danielen myöntämään, etteivät hänen piirustuslahjansa olekaan poikkeukselliset, hän onkin ehkä erehtynyt itsestään kaikki nämä vuosikymmenet: ”Kuilu ei avautunut parvekkeen kaiteen takana, kuilu ammotti minun sisälläni.”

Kepponen herättää Danielen pohtimaan elämäänsä monella tasolla. Kepponen on kuitenkin myös lukijalle monitasoinen juttu. Kuvitustyö, jonka kanssa Daniele on pulassa tullessaan hoitamaan Mariota, on Henry Jamesin novelli The Jolly Corner, joka kertoo pitkään poissa oltuaan kotikaupunkiinsa palaavasta miehestä, jonka lapsuudenkoti on täynnä haamuja. Siis kuin Daniele itse? Kirjan lopussa jaetaan Danielen Kepponen-tarinaa varten tekemät muistiinpanot, joissa hän kertaa ja taustoittaa romaanissa jo aiemmin kerrottua. Mitä se oikein tarkoittaa?

En ole lukenut Jamesin novellia, mutta se alkoi nyt ehdottomasti kiinnostaa (paitsi että kammoan kaikkia kummitusjuttuja!). Samoin tämä Kepponen pitäisi lukea toistamiseen, sillä tässä oli jotain sellaista, jonka epäilen itseltäni jääneen tajuamatta… Starnone on ovela!

Kirjaan liittyvä resepti: kahvi mutteripannulla