Anilda Ibrahimi: Punainen morsian – Satumainen sukusaaga

Anilda Ibrahimin Punainen morsian (Rosso come una sposa 2008, suom. Helinä Kangas, Tammi 2010) on kuvaus eri sukupolvien naisista 1900-luvun Albaniassa. Isoäiti Saba elää perinteiden ja uskomusten hallitsemaa elämää ennen ja jälkeen kommunismin tulon, kun taas muutama vuosikymmen myöhemmin hänen lapsenlapsensa Dora pyristelee kohti vapautta diktatuurissa. Naisten lähipiiri on täynnä värikkäitä tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Anilda Ibrahimi on albanialaissyntyinen kirjailija, joka asuu Roomassa. Hän on kirjoittanut romaaninsa italiaksi; aiemmin olen lukenut häneltä romaanin Ajan riekaleita, josta pidin kovasti. Se oli tarina rakkaudesta ja sodasta, rakkaudesta sodassa ja sodasta rakkaudessa. Ibrahimin upea, omalaatuinen tyyli näkyy molemmissa romaaneissa. Molemmat myös valottavat Albanian historiaa, ja kuten Ibrahimilla itsellään, on molemmilla romaaneilla yhteytensä myös Italiaan.

 

Naissankarit

Punainen morsian jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä kerrotaan nuoren albanialaisen Saban tarinaa 1930-luvulta alkaen ja toisessa osassa hänen lapsenlapsensa Doran tarinaa. Saba on punainen morsian, joka albanialaiseen tapaan puetaan hääpäivänään punaiseen. 15-vuotiaana hänet naitetaan kuolleen sisarensa leskeksi jääneelle puolisolle – lähtökohdissa ei siis todellisuudessa ole paljonkaan juhlan aihetta. Aluksi oman anoppinsa käskyvallan alla elävästä ja miehensä alkoholismista kärsivästä Sabasta kehittyy kuitenkin vuosien mittaan suvun matriarkka.

Saban tarinasta kasvaa koko suvun ja etenkin sen naisten tarina läpi Albanian suurten muutosten 1900-luvun. Kirjan kansiliepeessä kuvataan, miten Punainen morsian ammentaa maagisen realismin perinteestä, joten odotin koko ajan, että nyt alkavat kissat puhua. Sellaista ei kuitenkaan missään vaiheessa tapahtunut, joten olin vähän hämmentynyt.

Ei toki voi sanoa, että Saban suvun tarina olisi vain tiukkaa realismia, sillä se on monin paikoin kansantarujen ja taikauskon värittämää, itkuvirsiäkin veisataan. Albanialaiset kansantarut tulivat ihastuttavalla tavalla esiin myös Ajan riekaleissa. Itkuvirret muuttuvat kansan suussa ja mielissä balladeiksi:

”Vuosien saatossa niistä oli tullut balladeja, epätyypillisiä balladeita ilman sankareita. Sankarin puuttuminen kuulostaa huolestuttavalta, etenkin kulttuurissa, joka on täynnä juuri balladien tunnetuiksi tekemiä sankareita. Meidän balladeissamme sankari nousee sängystä yhdeksän vuoden kuluttua ruumiissaan yhdeksän haavaa, jotka hän on saanut sisarensa kunnian pelastamisesta, sitten hän kuolee tämän syleilyssä kukistettuaan pahantekijän.”

Jos perinteisissä balladeissa sankarit ovatkin miehiä, Saban suvun tarinassa sankarit ovat naisia – mutta naiset ovat miehen omaisuutta. Saban kotikylässä vuoristossa erilaiset uskomukset ja vanhakantaiset käsitykset esimerkiksi naisen ”puhtaudesta” elävät tiukasti ihmisten mielissä, ja tämän teeman ympärillä kirjassakin tapahtuu paljon. Esimerkiksi Saban sisko Esma karkotetaan kotoaan ja harvinaisesta rakkausavioliitosta, koska hänestä on levitelty kylässä perättömiä juoruja.

Myöhemmin Esman lapsienkin katsotaan olevan äitinsä tekosista saastuneita. Suvun kunnia on kaikki kaikessa – Sabakin naitettiin juopolle leskelle vanhojen kunniavelkojen selvittämiseksi. Toisaalta vuoristokyläänkin saapuva kommunismi tuo naisille vapautta, kun he voivatkin käydä töissä ja hankkia tyttärilleen koulutuksen.

Morsiamen väri

Yhden suuren ja kronologisen kerrontalinjan sijaan kirjassa pysähdytään usein yksittäisten ihmiskohtaloiden äärelle. Mieleeni jäi erityisesti Saban siskon Bedenan kehittymättömän tyttären Atikan kohtalo: hyväksikäytetty lapsi vietiin nukkeineen ”hullujenhuoneelle”. Bedenan pojalta puolestaan leikkaa naapurin vaimon aviomies nenän saksilla, kun poika kajoaa vaimoon. Absurdit tapahtumat ja kerronta ovat hyvä esimerkki kirjasta, joka on paikoin kuin satua – aikuisten usein pahaa satua:

”Kuuluu outo ääni, kun sakset leikkaavat lihaa. Vähän samanlainen kuin paksua kangasta saksittaessa. Mysafir huutaa nähdessään nenänpäänsä putoavan lattialle.”

Ihmiskohtaloissa hypätään ajallisesti eteenpäin, kun kirjan toinen osa alkaa. Saban lapsenlapsen Doran osa kirjasta alkaa hänen äitinsä häiden kuvauksella 1970-luvun alkuvuosilta. Saban häissä oli punainen, perinteinen hääpuku ja neitsytmorsiamen veren vuodatusta. Doran äiti taas on pukeutunut käytännölliseen, beigeen jakkupukuun; edes huntua tai kukkia ei ole. Eletään uutta vaihetta: ”Äiti oli tuona päivänä vain naispuolinen toveri, joka oli tiellään löytänyt toverinsa matkalla kohti uutta yhteiskuntaa.”

Harmillisesti kirjan toisessa osassa siirrytään muutenkin leiskuvan punaisesta tylsän beigeen. Ensimmäisen osan parhaat palat eli värikkäät ihmiskohtalot, räiskyvät tunteet ja sadunomainen tunnelma kaikkoavat. Syynä saattaa olla se, että Dora on asiakeskeisempi minäkertoja, joka kuvaa itseään muun muassa näin:

”Lapsena olin hyvin onnellinen, mutta sitten lakkasin. Lakkasin olemasta onnellinen, noin vain, niin kuin tupakoija, joka eräänä päivänä päättää lakata polttamasta. Mutta päinvastoin kuin ne, jotka sitten retkahtavat uudestaan, minä en koskaan retkahtanut.”

Kirjan kansiliepeessä kuvataan, miten Dora ”muuttaa Italiaan ja alkaa etsiä juuriaan sieltä käsin”. Tämä tapahtuu kuitenkin vasta aivan kirjan viimeisillä sivuilla, vaikka oletin sen olevan juonessa isokin käänne. Tämä oli harmillisenkin harhaanjohtavaa. Muutossa Italiaan ja monessa muussakin seikassa Doran elämässä on yhtymäkohtia Ibrahimin omaan elämään. Ehkä siksikin toisesta osasta puuttuu ensimmäisen osan räväkkyys ja ihana, ilkikurinen katse, joka Saban osuudessa ilahdutti minua eniten.

Kirjaan liittyvä resepti: pinsa