Krista Launonen: Hymyn salaisuus – Miten taide auttoi minua löytämään elämänilon?

Hymyä loppuvuoteen! Vuoden viimeisenä kirjana on Krista Launosen Hymyn salaisuus. Mitä taidehistoria voi opettaa meille ilosta ja muista elämän suurista kysymyksistä?

Krista Launosen Hymyn salaisuus – Miten taide auttoi minua löytämään elämänilon? (Avain Kustannus 2020) on omakohtainen aikamatka taidehistoriaan. Launonen tutkii hymyn ja elämänilon salaisuutta viiden eri merkkiteoksen hymyilevän mallin kautta. Tutkimusmatkansa aikana hän sairastuu parantumattomasti ja tarvitsee elämäniloa enemmän kuin koskaan.

Hymyn salaisuus on yksi tämän syksyn uutuuskirjoista. Sen omaperäinen, kiehtova ja koskettavakin aihe jäi mieleen, kun selailin syksyn uutuuksia. Helsingissä Galleria Dixissä oli lokakuussa myös Hymyn salaisuus -näyttely, jossa oli esillä Launosen maalaamia versioita hymyteoksista. Ne ovat upeita, ja itse kirjastakin pidin todella paljon.

Hymymatka

Hymyn salaisuus sitoo taidokkaasti taidehistoriaa henkilökohtaiseen kokemukseen. Krista Launosen sanoin ”hymymatka” alkaa suuresta henkilökohtaisesta menetyksestä: Launonen menettää rakkaan siskonsa ja samalla elämänilonsa. Launonen on paitsi tietokirjailija myös kuvataiteilija ja taideterapeutti, ja hän alkaa etsiä iloa ja merkitystä elämään taiteesta.

”Päätän ottaa hymyn ilon symboliksi, etsiä taiteesta aidot elämänilon kuvaukset ja selvittää, miten riemullista elämää voi elää.”

Ennen kuin Launonen pääsee konkreettiselle matkalleen Italian taideaarteiden ääreen, hän saa kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää. Matka ja samalla koko elämä tuntuu peruuntuvan. Hän ei kuitenkaan halua luopua suunnittelemansa kirjan kirjoittamisesta, sillä taide tuo hänelle lohtua.

Launonen kirjoittaa kirjassaan avoimesti syövästä ja siitä aiheutuvasta henkisestä ja fyysisestä tuskasta. Kuvaukset ovat sanalla sanoen järkyttävää luettavaa. Silti ja juuri siksi siitä on tärkeää kirjoittaa:

”Syöpä syöpä syöpä. Kun sairastun, alan puhua syövästä kuin tuorekurkusta, jotta se menettäisi pelottavuuttaan, olisi vähemmän ruttomainen. Ja se todellakin menettää voimaansa.”

Launonen on omistanut kirjansa kaikille syöpäsairaille, heidän läheisilleen ja hoitajilleen ja kaikille, joita syöpä on koskettanut läheltä. Uskon, että kirja voi antaa tukea ja lohtua monelle, vaikka sen lukeminen voi olla myös rankkaa. 

Hymymatka alkaa osaltaan myös siitä havainnosta, että hymyjä ei ole taidehistoriasta helppo löytää. Kärsiviä ilmeitä kyllä, Kristus-kuvasto yhtenä esimerkkinä. Hymyttömyyttä on selitetty monilla syillä: hymyä on vaikea kuvata, suu auki hymyilemistä on pidetty säädyttömänä ja hymyilemistä ylipäätään osoituksena kontrollin menettämisestä. Ja toisaalta: kuvan hymy hämmentää, koska emme voi tietää, mille kuvattu henkilö hymyilee.

Amatöörivalokuvauksen yleistyttyä 1900-luvulla maalaustaiteeseenkin tuli mukaan hetken spontaanius – ja hymyt. Meidän nykyisessä kuvakulttuurissamme hymy kameralle on lähes automaatio. Mutta toki muutamia varhaisempiakin hymyjä löytyy taidehistoriasta: Launonen valitsi tarkasteltavikseen etruskien, Leonardo da Vincin, Élisabeth Vigée Le Brunin ja John Singer Sargentin hymyteokset. Launonen maalaa teoksista myös omat versionsa. Niistä ja alkuperäisistä teoksista on kirjassa värikuvat.

Vihreä-valko-punaiset silmälasit silmilläni ahmin erityisellä kiinnostuksella luvut etruskitaiteesta ja Leonardo da Vincistä – vuosisatoja ja -tuhansia vanhaa toscanalaista taidetta siis.

Hymy etruskihaudan takaa

Hymymatka alkaa 2500 vuoden takaa nykyisen Toscanan alueelta. Siellä asuivat etruskit, jotka ensimmäisten joukossa tekivät tähän päivään asti säilyneitä hymykuvia.

Etruskeistahan ei kovin paljon tiedetä, he ovat säilyneet salaperäisenä, jo kauan sitten kadonneena kansana. Launonen kertaa faktoja: Etruskit elivät 900–400 eaa. nykyisen Toscanan ja osittain Umbrian alueella. He olivat saapuneet Italiaan nykyisen Lähi-idän suunnasta. Heidän elinkaarensa kuitenkin päättyi, kun he hävisivät sotia ja ajanlaskun alun aikoihin sulautuivat roomalaisiin. ”Jäljelle jäi vain taide.”

Etruskeja on usein kuvattu ”elämäniloisiksi” juuri heidän taiteensa vuoksi:

”Etruskit osasivat pitää hauskaa ja nauttia elämästä. Siitä on todisteena monta kuvaa juhlista, joissa syödään, juodaan, harrastetaan seksiä ja pidetään muutenkin hauskaa. Juhlinta näyttää olleen tärkeä osa etruskien elämäntapaa – -”

Launonen valitsee hymymatkalleen mukaan yhden tunnetuimmista etruskitaideteoksista, Pariskunnan sarkofagin (n. 500 eaa.), jota säilytetään Roomassa Villa Giulia -etruskimuseossa (Launosen kirjassa puhutaan virheellisesti Villa Guilian -museosta). Veistoksessa on rinnakkain makaavat, hymyilevät mies ja vaimo. Tutkijoiden mukaan pariskunta nauttii veistoksessa kuoleman jälkeistä ikuisesti jatkuvaa juhla-ateriaa.

Launonen valitsee teoksen hymymatkalleen, koska se edustaa hänelle parisuhteen ideaalia: läheisyyttä, kumppanuutta, yhteistä huumoria. Mutta miksi pariskunta hymyilee? Onko se vain sitä etruskien elämäniloa? On esitetty myös tulkintoja, joiden mukaan hymyt ovat vain imitaatiota arkaaisen kreikkalaisen taiteen hymyistä, eivät oikeita tunneilmaisuja ollenkaan.

Launonen taas esittää, että etruskeilla, etenkin naisilla, oli paljonkin syytä hymyyn. Etruskit olivat aikanaan Italian mahtavin kansakunta, joka teki monia asioita toisin kuin aikalaisensa. Esimerkiksi etruskinaisilla oli paljon enemmän valtaa ja vapautta verrattuna muiden Välimeren alueen naisten asemaan. Vapautta ja vapautuneisuutta on myös heidän taiteessaan.

”Kun katson etruskitaidetta, tuntuu kuin sieluanikin hoivattaisiin. Saan ison annoksen iloa.”

Jotain selittämättömän kiehtovaa etruskeihin todella liittyy. Jos joskus vielä pääsen Roomaan, etruskimuseossa käynti kiinnostaisi kovasti. Ja ottaisinko ensi vuodelle lukuhaasteeksi Mika Waltarin Turms, kuolemattoman? Se on edelleen minulta lukematta, ja Launonen kuvaa sitä niin vetävästi. Ja kyllä – myös Turms nauraa ja hymyilee kirjassa usein, ”niin kuin kunnon etruskin pitääkin”.

Maailman kuuluisin hymy

Kun puhutaan taidehistorian kuuluisista hymyistä, kenellepä ei tulisi mieleen Mona Lisa? Eikä Launonenkaan voinut jättää Mona Lisaa (1503–1507) pois Hymyn salaisuus -kirjasta – vaikka olisi aluksi halunnut:

”On äärimmäisen vaikeaa keksiä mitään uutta sanottavaa naisesta ja maalauksesta, joka on yhtä puhkikaluttu kuin nälkäisen koiran luu. Mona Lisasta kertovat kirjat ja analyysit toistavat samoja tarinoita, muutamia harvoja todistettuja faktoja ja useita värikkäitä legendoja ja teorioita. Hohhoijaa.”

Mona Lisa on kieltämättä aika hohhoijaa-osastoa (mikä ei toki ole Leonardo-paran vika, kuten Launonen huomauttaa). Leonardo da Vinci sen sijaan ei! Minulla on vielä tuoreessa muistissa hänen elämäkertansa, joka yllätti, ja samoin kävi Launoselle: etäiseltä, täydelliseltä tuntuvasta renessanssimestarista paljastuikin, että hän on mitä inhimillisin ja epätäydellisin ihminen. Hänellä oli vaikeuksia viimeistellä töitään, ja hän oli jatkuvasti rahavaikeuksissa.

Entä Mona Lisa sitten? Mona Lisa eli Lisa (Elisabeta) Gioconda oli Firenzessä 15.6.1479 syntynyt liikemiehen vaimo ja kolmen tai joidenkin lähteiden mukaan jopa viiden lapsen äiti, josta Leonardo maalasi muotokuvan. Entä mistä Lisan salaperäinen hymy tulee? Teknisesti katsoen se tulee Leonardon käyttämästä utuisesta sfumato-tekniikasta, mutta myös tunnetasolla taustalla täytyy olla jotain.

Launosella on oma tulkintansa Mona Lisan hymystä:

”Mitä jos Leo ja Lisa kaipasivatkin hiljaisuutta ja käyttivät maalaamissessioita hyvänä syynä nauttia ja venyttää hiljaisia, meditatiivisia hetkiä? Niitä turvallisen tuntuisia, leppoisia tunteja, kun ei halua olla yksin ja toisen ihmisen lähellä on helppo ja hyvä olla eikä tarvitse sanoa sanaakaan. Sellaisina hetkinä levollinen hymy nousee kasvoille kuin itsestään.”

Olen mieluummin Launosen tulkinnan kannalla kuin niiden lukuisten tutkijoiden, jotka ovat diagnosoineet, että Lisan hymyn takana on muun muassa hammassärky, raskaus, karsastus, kasvohalvaus ja munuaisvaurio (?!). Naurettavista tulkinnoista voi niistäkin saada tosin paljon iloa!

Launonen siis onnistuu kuin onnistuukin saamaan Mona Lisasta irti jotain uutta. Perheenäidille muotokuvamallina istuminen on takuulla ollutkin kuin meditaatiota, eikä Leonardo ole vaatinut häneltä paljon. Kerrankin saa vaan olla hiljaa ja hiljaisuudessa! Tulkinta hymyilyttää, koska tilanne on niin tunnistettava.

Hymyn salaisuus osoittaa, että taiteesta voi aina löytää jonkin uuden kulman; jotain, mikä puhuttelee juuri minua juuri nyt ja tuo lohtua – ja hymyn huulille.

Kirjaan liittyvä resepti: farrosalaatti