Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa – Kirja ja baletti

Rakkaus! Sairaus! Rappio! Kuolema! Nobelisti Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa on pientä kokoaan suurempi teos. Myös balettina!

• Der Tod in Venedig (1912)
• Karisto, 1928
• suom. Toini Kivimäki

Viinilukupiirin ja Donna Leonin jälkeen jatkan kirjallista matkaani edelleen Venetsiassa. Ja jos viimeksi Kirja ja keittiö oli Kirja ja viini, nyt se on Kirja ja baletti. Kirjan lukemisen lisäksi syvensin nimittäin Kuolema Venetsiassa -kokemustani en sentään kuolemalla Venetsiassa käymällä katsomassa samannimisen baletin Kansallisbaletissa. Miten kultturellia!

Vähemmän kultturellia tosin on se, että kirjan lukemisessa kyllä huijasin ja luin vain ”Kuolema Venetsiassa” -novellin, vaikka tarjolla olisi ollut muitakin kertomuksia. Täydellisessä eheydessään Kuolema Venetsiassa lähestyy sitä paitsi oikeastaan pienoisromaania, vaikka tässä lukemassani kokoelmassa se oli niputettu novelliksi.

Kiihkoa ja velttoutta Venetsiassa

Nobelinkin vuonna 1929 voittaneen Thomas Mannin (1875–1955) Kuolema Venetsiassa on innoittanut myöhempiä taiteentekijöitä elokuvaan, oopperaan, balettiin ja ties mihin muuhun. Puhuttelevat, ajattomat aiheet ja Mannin kertojanlahjat tekevät teoksesta klassikon.

Klassikkouteen saattaa vaikuttaa myös tarinan miljöö: usvainen, sokkeloinen, toden ja unen rajamailla lipuva, sittemmin mädän ja desinfiointiaineen löyhkää levittävä, mennen loiston rappeutuva Venetsia, jonka dekadenttius lähestyy irvokasta kuolemaa. Koleran saapuessa kaupunkiin tautia yritellään kovasti peitellä, aivan kuin vanheneva mies yrittää peitellä vanhenemistaan ja lähenevää kuolemaa. Desinfiointiaine ja räikeä meikki eivät kuitenkaan voi pysäyttää sitä, mikä raikkaan nuoruuden ja puhtauden rinnalla on tarinassa väistämätöntä: kanavan rannoilla liplatteleva kuolema.

Kertomuksen sopivuuden rajoja koetteleva tarina on tunnettu: vanhempi mies ihastuu nuoreen poikaan. Taiteensa ja taiteilijuutensa kanssa kärvistelevä, hieman jo ikääntynyt kirjailija Gustav von Aschenbach alkaa kaikesta itsehillinnästään ja järkevyydestään huolimatta tuntea yhtäkkiä pakottavaa ”nuorekkaan kiihkeää kaukokaipuuta” ja päätyy kotikaupungistaan Münchenistä lomalle Venetsiaan. Siellä saksalainen järkevyys saa kolauksen eteläeurooppalaisesta elävyydestä, kun elähtänyt von Aschenbach ihastuu ellei jopa rakastu eloisaan ja kauniiseen teini-ikäiseen Tadzioon.

Kyse on ruumiista – elävänä tai kuolleena –, kauneudesta, rumuudesta, sairaudesta, kiihkosta ja kuolemasta. Aiheet ovat suuria, valtavia, mutta juonen tasolla kertomus on lähinnä Venetsiassa kuljeskelua ja kaukaa katselua, kun von Aschenbach nykytermein stalkkaa Tadziota. Venetsia ottaa von Aschenbachin vastaan lyijynharmaana ja raskaana, ja kohta kaupunkia painostaa helle, joka nostattaa laguunista kuumehuurua, ”yhtäaikaa sekä kiihtymystä että velttoutta” – tässä myös tiivistys kirjan taidokkaasti rakennetusta tunnelmasta.

Näennäisestä hitaudesta huolimatta lukija voi aistia, miten kuolema kiirehtii kintereillä. Kun melkein kaikki muut turistit pakenevat kulkutautisesta kaupungista, puolalaisen Tadzion perhe ja von Aschenbach jäävät.

Kuoleman koreografia

Baletti on äärimmäisen ruumiillinen taiteenlaji ja myös aivan äärimmäisen kaunis sellainen, joten se sopii suorastaan naurettavan hyvin Kuolema Venetsiassa -teoksen ruumiin, taiteen ja kauneuden teemojen käsittelyyn. Baletin kauneudessa läsnä on myös kipu. Baletista voi lukea lisää Kansallisbaletin sivuilta.

Aschenbachin rapistuva ruumis ei tietysti istu yhteen balettitanssijoiden jäntevyyden ja notkeuden kanssa – novellin vanheneva Aschenbach ei totisesti ole mikään sulokas ballerina – mutta sillä ei ole merkitystä, sillä tärkeämpää on se, mitä Aschenbachin mielessä tapahtuu, ja tätä Kansallisbaletin Kuolema Venetsiassa ilmensi niin koskettavasti, ettei siihen paremmin olisi hyvän maun rajoissa pystynytkään.  

Baletissa Aschenbach kirjaimellisesti pyörii Tadzion ympärillä. Joukkokohtauksissa on vain katseita, mutta Aschenbachin kuvitelmissa hän on kahdestaan Tadzion kanssa; samat koreagrafiat toistuvat Aschenbachin mielessä ja lavalla, kun Tadzio nostaa hänet maasta ja vetää mukaansa yhä uudelleen. Aschenbachin hämmennys ja tuska on lähes käsinkosketeltava, Jonathan Rodrigues teki aivan upean roolisuorituksen Aschenbachina ja Atte Kilpinen tavoitti Tadzion vielä keskenkasvuisen leikkisyyden täydellisesti. 

Koleran saapuessa Venetsiaan ja lavalle purskahdin melkein nauruun, kun näin tanssijoiden kasvomaskit. Pieni juttu, mutta nyt katsoja totisesti tiesi, missä mennään! Kuoleman kekkerit olivat lähes riemukkaan rujot, samoin Aschenbachin sairaat hourailut. 

Myös värien käyttö oli taitavaa: Tadzion punaisten uimahousujen väri oli poimittu kirjasta, Venetsian ylimystön iltapuvuissa toistuivat veden sävyt ja kanavan varsien palazzojen seinien haalistuneet värit. Venetsia oli tuotu lavalle tyylikkään minimaalisesti (sekin siis on Venetsian kohdalla mahdollista…), monessa kohdassa vain veden aallot riittivät. 

Monella tasolla puhutteleva

Mannin teos puhutteli minua syvästi, mitä en välttämättä ihan odottanut! Von Aschenbachin ihastus on toki kyseenalainen, mutta kertoja ei asetu ihastujan tai sen kohteenkaan puolelle. Kertomuksessa ei ole lainkaan mitään irstasta, se liikkuu tyylikkään tuskan tasolla. Von Aschenbachin mielenliikkeet esimerkiksi saavat upeasti voimaa ympäristöstä:

”Maailman äärille kylväytyi ruusuja, taivaalle puhkesi sanomattoman suloinen kajastus, pilvilapsia, kirkkaita ja kuultavia, leijui kuin jumalatarta palvelevina amoriineina halki ruusuisen, sinihohtoisen udun, purppuraa lankesi mereen joka aaltoillen kuljetti sitä eteenpäin, kultaiset keihäät sujahtivat merestä kohti taivaan korkeuksia, kajastus yltyi paloksi, ja ääneti, jumalan voiman siunaamana levisi hehku ja hohde ja liekkien loimu yhä ylemmäs, ja kiihkein kavioin kohosivat jumalveljen pyhät ratsut maanpiirin ylle.”

Olen todella heikkona tällaiselle kuvaukselle, näille ruusuille, aalloille ja kavioille! Näin leijuvat amoriinit kirjan sivuilta kyllä minunkin luokseni.

Oli yllättävää, että Kuolema Venetsiassa -baletti oli yhtä vaikuttavan täydellinen kokonaisuus kuin kirjakin. Harvemmin taitaa olla niin, että kirjaa seuraavat sovitukset näyttämölle tai valkokankaalle onnistuisivat puhuttelemaan kirjan tavoin. Luchino Viscontin ohjaama elokuva Kuolema Venetsiassa (1971) on ilmeisesti myös erityisen onnistunut, mutta se on harmi kyllä minulta vielä näkemättä.