Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä – Millainen tie vie Helvetistä Paratiisiin?

Nyt seuraa jotain juhannuksen ilonpitoon todella sopimatonta. Danten juhannusgrillissä tirisee ihmisliha!

Dante Alighierin Jumalainen näytelmä (La Divina Commedia 1300-luvun alku; suom. 1912/1963 Eino Leino / Elina Vaara) on keskiajan kirjallisuuden tärkein teos ja italialaisen kirjallisuuden klassikko. Teoksessa Dante tekee unenomaisen matkan Helvetin ja Kiirastulen kautta Paratiisiin ja kuvaa niissä näkemäänsä. Hän edustaa syntistä ihmistä, joka taivaallisten oppaidensa avustuksella löytää oikean tien.

Tänään ollaan todella ison äärellä. Sain vihdoin luettua Jumalaisen näytelmän. Niin, luettua ja luettua. Helvetti meni helposti, mutta Kiirastuli jo koetteli ja Paratiisissa vähän poukkoilin. Tämä on ilmeisesti hyvinkin yleinen kokemus tämän näytelmän äärellä. Helvetti on teoksen paitsi tunnetuin myös helpoimmin ymmärrettävänä pidetty osa, kun taas Paratiisia pidetään vaikeatajuisimpana osuutena.

Jumalainen näytelmä oli minulle kyllä vaikea mutta lopultakin erittäin palkitseva lukukokemus. Se on klassikkojen klassikko, jonka tuntemus on paikallaan silloinkin, kun koko teosta ei ehkä jaksa lukea sanasta sanaan. T. S. Eliotin sanoin Jumalaisesta näytelmästä voi nauttia, vaikka ei kaikkea siitä ymmärtäisikään. Ymmärtämisessä suurta apua oli kuitenkin tämän painoksen Tyyni Tuulion kirjoittamasta johdannosta ja lopun selitysosuudesta. Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi sisältävät kukin 33 tertsiinimittaista laulua, ja vanhahtava kieli tuo oman haastavan mutta viehättävän lisänsä lukukokemukseen.

Helvetti: Oi sinä kauhun paikan halki käyvä

”Danten Helvetti on jättiläissuppilo, jossa on yhdeksän sisäkkäistä, yhä syvemmälle maan uumeniin ulottuvaa piiriä. Synnit suurenevat ja rangaistukset kovenevat sitä mukaa kuin lähestytään maan keskipisteeseen kytkettyä Luciferia.” Näin kerrotaan kirjan johdannossa, ja toden totta, lukija pääsee lukumatkalla mukaan yhä karmeampien kohtaloiden äärelle. Alussa Helvetin rangaistukset ovat vielä kevyitä. Tunnettu on esimerkiksi viidennen laulun Paolon ja Francescan onneton rakkaustarina ja Francescan lausuma ”Ei tuskaa haikeampaa / kuin muistaa kurjuudessa aikaa onnen”. Ah! Meno kuitenkin yltyy heti kuudennessa laulussa:

”On kolmas piiri tämä: rankkasade / kirottu, kylmä iät täällä lankee; / sen laatu, näky milloinkaan ei muutu. //

Jykevät rakeet sinkoo pimeydessä, / sameaa vettä, lunta siellä sataa: / maa löyhkää ottaessaan kaiken vastaan.”

Sitten tulevat savuavat haudat, tulisateet ja palava hiekka, piikkipyrstöiset pedot, ulostealtaat ja kihisevät käärmekasat. Kahdeskymmeneskahdeksas laulu alkaa olla jo todella järkyttävää sisällöltään:

”Ei tynnyri, jos jokin pohjalauta / on poissa, ammota niin auki, kuin näin / leuasta peräaukkoon asti erään; //

riippuivat suolet jalkain väliin, keuhkot / näkyivät, myös tuo kehno säkki, joka / liaksi muuttaa kaiken nielemämme.”

Itse piru se siellä halkaisee syntiset miekallaan. Helvetin tenho ja ymmärrettävyys perustuu juuri tähän: lukija jää kamaluuksien koukkuun kuin parhaimpaankin dekkariin ja odottaa lisää verta ja suolenpätkiä seuraavasta luvusta; mitäs se Dante nyt keksii?! Karmeuksia kuvatessaan Dante myös kertoo, mistä moinen rangaistus on langetettu ja käy keskusteluja tuomittujen kanssa. Ensimmäisessä piirissä on vainajia, joilta puuttuu kaste; alimmassa piirissä ovat hyväntekijänsä pettäneet. Yksin Danten ei tarvitse karmeaa matkaansa maan uumeniin tehdä, vaan mukana kulkee oppaana antiikin Rooman runoilija Vergilius, jota pidettiin keskiajalla velhona ja näkijänä.

Helvetin syntisten joukossa on tunnettuja henkilöitä historiasta mutta myös Danten aikalaisia. Ja hämmästyttävää kyllä, eräs hyvinkin tuttu nimi: Obizzo d’Este, jonka suunnittelemasta seksistisestä leivästä kirjoitin täällä! Eipä ihme, että hän on joutunut Helvettiin, ei tosin leipänsä takia vaan tehtyään väkivaltaa lähimmäistään kohtaan ja jouduttuaan sitten myös äpäräpoikansa surmaamaksi. Mukava mies tuo Obizzo.

Kiirastuli: Siellä sipaisi otsaani hän siivillänsä

Helvetin jälkeen Kiirastulessa pystyn huokaisemaan helpotuksesta. Siellä näkyvät jo tähdet ja taivas, kun Dante ja Vergilius matkaavat ylös vuorta, jonka huipulla odottaa Paratiisi ja puhdistuneiden metsä. Kiirastulikin koostuu piireistä, ja kunkin piirin rajalla odottaa enkeli. Tunnelma on kevyt:

”Ah, kuinka eroavat täällä ovet / porteista hornan! sillä tänne laulain / sisälle käydään, sinne itkuin hurjin.”

Kiirastuli ei tosiaan ole yhtä jännittävä paikka kuin Helvetti. Täällä vainajat ovat tylsästi tehneet parannuksen ennen kuolemaansa ja odottelevat puhdistavaa kärsimystä. Ei niin raflaavaa ja on pakko myöntää, että ote alkaa vähän herpaantua. On Kiirastulessakin tosin varjoja ja itkua ja ainakin yksi käärme. Rangaistukset määrittyvät täälläkin tekojen mukaan, kuten Helvetissä: laiskat joutuvat juoksemaan, ahneet makaavat suullaan maassa ja ahmatit joutuvat katselemaan hedelmiä, joita eivät voi syödä. Ja hei, tuttu d’Este löytyy taas täältäkin: täällä Dante tapaa vittuuntuneen Beatrice d’Esten entisen puolison Ninon, joka on sattumoisin myös Danten kaveri. Piiri pieni pyörii!

Kiirastulessa tuntuu olevan Helvettiä enemmän keskusteluja Danten ja vainajien välillä, ja Tyyni Tuulio toteaa niistä osuvasti: ”Tavallisesta lukijasta keskustelut saattavat tuntua epäkiitollisilta ja väsyttäviltä – –”. Kiitos vertaistuesta, Tyyni, näin todella on. Mutta kuten Tuulio myös huomauttaa, Kiirastulessa on lyyrillistä kauneutta:

”Jo oli hetki, jolloin purjehtijain / ikävä herää, sydän heltyy muistain / sen päivän, ystävät kun hyvästeltiin, //

tuo hetki, jolloin viiltää armas kaipuu / tien uutta pyhiinvaeltajaa, kello / etäältä päivän kuolemaa kun itkee.”

Kaunista.

Paratiisi: Kasvonsa päin taivasta hän käänsi

Oletko koskaan miettinyt, miksi Jumalainen näytelmä on komedia, commedia? Minun mielestäni tämä järkäle ei nimittäin kauempana voisi komediasta olla. Vaan onhan selitys selvä: Jumalainen näytelmä alkaa surullisesti mutta päättyy hyvin! Paratiisissa on alati hedelmöiviä puita, kullanvärisiä portaikkoja ja tuhansia valosoihtuja. Sinne Danten johdattaa Beatrice, hänen taivaallinen rakastettunsa:

”Beatrice katsoi minuun silmät täynnä / rakkauden säkeniä jumalaisen, / niin että voivuin, voitettu, ja melkein //

menetin tajun, maata kohden silmät.”

Beatrice on paitsi Danten donna myös hänen Paratiisin-oppaansa. Edelleen myös vaikeaselkoiset Danten ja vainajien keskustelut jatkuvat, ja juttukavereiksi ryhtyvät nunnat ja muut puhtoiset sielut. Matkaa käydään alimman eli Kuun taivaan kautta Merkuriuksen, Venuksen, Auringon, Marsin, Jupiterin, Saturnuksen, Kiintotähtien ja enkelien taivaan kautta ylimpään eli Empyreumiin.

Paratiisi-osuus sisältää paljon hoosiannaa ja sulosointuja, ihmisluonnon ja totuuden pohdintaa ja tähtien liikkeitä. Se tosiaan on vaikeaselkoinen ja vaatisi kunnon paneutumista avautuakseen edes jollakin tavoin, sillä ihmisten ja paikkojen nimiä on runsaasti, monet Raamatusta. Danten name-dropping ei tee vaikutusta ja osu maaliinsa, jos ja kun nimet eivät ole tuttuja. Selitysosuudesta voi kuitenkin hakea apua. Oma keskittymiseni herpaantui, mutta uskon Paratiisin olevan antoisa sille, joka jaksaa sitä tutkia ja pohdiskella. T. S. Eliotin kehotus aloittaa Jumalaiseen näytelmään tutustuminen itselle helpoimmin avautuvista kohdista on hyvä. Eikä kaikkea voi eikä tarvitsekaan ymmärtää.

Kaikesta vaikeudestaan huolimatta Jumalainen näytelmä palkitsee lukijansa. Paratiisi-osuuden loppu on lähes tajunnanräjäyttävä, kun Dante kohtaa Iki-Valkeuden:

”Tuo valo vaikuttaa niin, että siitä / on mahdotonta muuhun kääntää katse / omasta tahdostansa, koska hyvyys, //

tavoite tahdon, kokonaan on siinä, / ja ulkopuolella sen puutteellista / on kaikki, mikä siinä täydellistyy.”

Mitäpä siihen enää lisäämään.

(Lähteenä käytin tässä postauksessa Pekka Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historiaa, joka osaltaan myös auttoi paremmin Danten jäljille.)

Kirjaan liittyvä resepti: grillatut munakoisot