Liisa Väisänen: Symbolien pitopöydässä – Mitä ruoka kertoo kulttuuristamme?

Sitruunanviipale vesikannussa, maitotilkka kahvissa, värikkäät karkkipaperit. Mikään ruokapöydässä ei ole sattumaa! En ollut koskaan sen syvällisemmin tullut ajatelleeksi asiaa, ennen kuin luin Liisa Väisäsen uusimman teoksen Symbolien pitopöydässä.

Liisa Väisäsen Symbolien pitopöydässä – Ruokakulttuuria ja maistuvia merkityksiä (Kirjapaja 2018) kuvaa ruoan kulttuurihistoriaa ja symboliikkaa aamiaisesta illalliseen. Enemmän kuin aterioiden historiaan Väisänen keskittyy yksittäisten raaka-aineiden symboliikkaan ja merkityksiin. Väliin hän tarjoilee ruokaa koskevia lainauksia kaunokirjallisuudesta ja ruokaa kuvaavia taidemaalauksia analyyseineen. Kirjassa esitellään myös muutamia ruokaohjeita.

Olen lukenut Väisäseltä aiemmin Kaikki Italiani -teoksen, jossa oli hauskaa Italia-aiheista tarinointia. Kielipoliisille teoksesta jäivät harmillisesti päällimmäisenä kuitenkin mieleen teoksen lukuisat italiankieliset kirjoitusvirheet, joita on vähän vaikea antaa anteeksi Italia-aiheisessa kirjassa. (Siitä kuitenkin lisää toisella kertaa.) Nyt tartuin Symbolien pitopöytään, koska ruoan kulttuurihistoria on kiinnostava aihe ja ruoastahan ei voi puhua ilman Italiaa! Luin tämänkin Väisäsen teoksen vihreä-valko-punaisten silmälasien läpi. 

Jo muinaisten roomalaisten ruokapöydässä…

Joskus todella on aiheellista aloittaa tarinansa jo muinaisista roomalaisista. Jo muinaisiin roomalaisiin juontavat nimittäin juurensa monen muun asian ohella myös monet tapamme ruokapöydässä. Symbolien pitopöydästä selviää, että roomalaiset esimerkiksi pitivät illallista päivän pääateriana, joka syötiin yhdessä, nostivat maljoja ja pitivät maljapuheita. Ruoanlaitossa he käyttivät tutusti muun muassa hunajaa, suolaa, yrttejä ja valkosipulia. Juustoa lukuun ottamatta maitotuotteet sen sijaan eivät kuuluneet roomalaisten ruokapöytään, ja nykyäänhän kermankäyttö on Italiassa pastaruokia valmistettaessa kirjaimellisesti pannassa.

Nykypäivän näkökulmasta outojakin tapoja roomalaisilla toki oli. He esimerkiksi joivat aamuisin veteen sekoitettua viiniä, valmistivat garum-nimistä kastiketta auringossa hapatetusta, mädäntyneestä kalasta ja juhlaillallisilla pesivät vieraidensa jalat. Näitä tapoja en jäisi kaipaamaan…

Hieman tuoreempaa historiaa Italian ruokakulttuurista löytyy Symbolien pitopöydästä muutamien keskiaikaa ja renessanssia koskevien mainintojen muodossa. Oman lukunsa ”Leipää ja seksiä” kirjassa on saanut ferraralainen leipä. Tarinan mukaan 1200-luvulla Ferraran ruhtinaskuntaa hallinnut, leipää ja naisia rakastanut Obizzo d’Este keksi yhdistää nämä kaksi rakkauttaan ja suunnitteli naisen jalkoväliä muistuttavan leivän. Kuten Väisänen kommentoi, nykypäivänä moista leipää pidettäisi ”hävyttömänä” (!), mutta keskiajalla ihmisen seksuaalisuuteen suhtauduttiin vapaasti. Yllättävää!

Renessanssiajalla puolestaan laadittiin ruokailuetikettiä koskevat ohjeet firenzeläisille liikemiehille: ”on epähienoa ojentaa naapurilleen jo puraistu päärynä tai muu hedelmä”, ”älkää missään nimessä katsoko niistämisen jälkeen, mitä nenäliinaan jäi” ja ”julkisesti ei saa koskaan näyttäytyä unimyssy päässä”. Vieläkö nämä säännöt pätevät?!

Tuoreimmat esimerkit Italian ruoka- tai oikeastaan juomakulttuurista kirjassa ovat 1940-luvun Venetsiasta, jossa syntyi proseccopohjainen bellini-drinkki maalarimestari Bellinin mukaan nimettynä. Myös muut proseccodrinkit tiziano, rossini ja mimosa mainitaan. Ilahduttavasti Väisänen esittelee myös Tizianin maalaustaidetta ja sille tyypillistä punaista väriä, josta tiziano-drinkkikin on saanut nimensä. 

Kiireellä koottu kattaus

Symbolien pitopöydässä sisältää paljon edellä kuvatun kaltaisia hauskoja pikku tarinoita ja esimerkkejä. Kokonaisuutena kirja ei kuitenkaan oikein toimi. Jaottelu päivän eri aterioihin ei avaudu minulle: miksi oluesta kerrotaan lounasta käsittelevässä luvussa, entä miten omena liittyy brunssiin tai valkosipuli piknikiin? Kirja myös hyppelee aiheesta toiseen; esimerkiksi aamiaisluvussa kerrotaan heti maissihiutaleiden historian jälkeen kokin ammatista antiikissa ja keskiajalla. Tämä hieman hämmensi lukijaa.

Jäin myös kaipaamaan jonkinlaista kirjallisuusluetteloa teoksen loppuun. Mistä kaikki tiedot on koottu? Väisänen sai minut tarinoinnillaan kiinnostumaan ruoan symboliikasta, mutta miten voisin perehtyä aiheeseen vielä lisää? Moni kiinnostava aihe jää nyt vain pintaraapaisuksi, ja kirjaa vaivaa kiireen tuntu.

Kiinnostavaa olisi ollut lukea puolta sivua enemmän esimerkiksi kahvista. Kahvista kerrotaan sinänsä hauska tarina Aurinkokuninkaan ruoansulatusvaivoista ja niitä helpottaneesta kermakahvista. Huomiota saa myös torinolainen bicèrin-kahvijuoma, jota Väisänen pitää kaakaoineen, kermavaahtoineen ja siirappeineen erikoisena. Mutta mitä muuta kahvista vielä olisikaan voinut kertoa?

Herkullista taidetta

Symbolien pitopöydässä on ihan kelpo johdatus syötävään symboliikkaan. Kirjan lopussa on myös toimiva symbolihakemisto. Jos haluan tietää, mitä vaikkapa absintti tai kurpitsa symboloivat, löydän tiedon nopeasti. (Absintti symboloi sosiaalista turmiota ja kurpitsa pelastusta.)

Eniten pidin kirjassa Väisäsen pienistä analyyseista taidemaalausten symboliikasta kuvituksineen. Italialaisista taiteilijoista jo aiemmin mainitsemani Tizianin ja drinkkien lisäksi Väisänen erittelee esimerkiksi Nicola Malinconicon teoksen äitiyttä symboloivaa juustoa ja Guido Renin kultaisten omenoiden houkutusta. Kirjan lopussa on onneksi vielä erikseen oma lukunsakin ruokaa kuvaavalle taiteelle. Siinä Väisänen vertailee kiinnostavasti muun muassa Triesten Sartorio-museon kolmea ruoka-aiheista teosta 1600-luvulta.

Kirjaan liittyvä resepti: genovalainen pesto