Umberto Eco: Ruusun nimi – Mikä on kirjan mahti?

#iorestoacasa eli #minäpysynkotona on nyt koronaviruksen koettelemassa Italiassa käytetty tunniste. Onneksi kotona pysytellessäkin voi kirjoista saada seuraa. Ja mitä paksumpi klassikkojärkäle, sitä pidempään siitä on seuraa!

Umberto Econ Ruusun nimi (Il nome della rosa 1980, suom. Aira Buffa, WSOY 1983) on keskiaikaiseen munkkiluostariin sijoittuva romaani. Se on klassikko, jossa on monenlaisia aineksia: murhamysteeriä, historiallista kuvausta, faktaa ja fiktiota, uskonnollista pohdintaa ja ennen kaikkea pohdintaa kirjoista ja niiden mahdista meihin.

Tämä Ruusun nimi on vähän vaikea pala minulle. Luin kirjan vuosia sitten, kun niin moni oli sitä minulle suositellut ja suorastaan hehkuttanut, mutta muistan, etten ollut kuitenkaan kovin vaikuttunut kirjan luettuani. Asia palasi mieleeni nyt, kun Yle esitti kirjaan perustuvaa TV-sarjaa tänä talvena. En katsonut sarjaa eikä se saanut ainakaan Helsingin Sanomissa kovin hyviä arvioita, mutta päätin tarttua kirjaan toistamiseen ja antaa sille vielä mahdollisuuden. Ja kannattiko se? Sitä vieläkin tässä mietiskelen.

Johdatus kirkkohistoriaan

Ruusun nimi on tavallaan dekkari keskiaikaisessa luostarimiljöössä, mutta on se myös paljon muuta. Kirjan tapahtumat lähtevät liikkeelle vuodesta 1327, kun fransiskaanimunkki William ja nuori munkkinoviisi Adson saapuvat luostariin, jossa yksi munkeista on kuollut hämärissä olosuhteissa. Terävä-älyinen William alkaa Adsonin innokkaasti avustamana selvittää tapahtumia, ja pian munkkeja alkaa kuolla lisää. Joku luostarin väestä tehtailee Ilmestyskirjan inspiroimia murhia.

En koskaan lue jännitys-kategoriaan sopivia kirjoja, sillä dekkarit vievät minulta yöunien lisäksi melkein järjenkin, olen aivan liian herkkä kaikelle liian jännittävälle. Ruusun nimi on tässä mielessä kevyttä kamaa, sillä luostarielämän säännöllistä rytmiä (yörukouksesta illan kompletorioon) seuraavissa luvuissa toistuu sama kaava: uusi päivä tuo aina uuden kuolonuhrin. Eivätkä murhat ole kovin raflaavia.

Mikä Ruusun nimi sitten on, jos ei murhamysteeri? Kirja rakentuu pitkälti kuvaamansa ajankohdan uskonnollisen tilanteen ympärille. Paavin ja keisarin joukot sotivat oikeasta uskosta Euroopassa, ja William järjestää neuvottelun kerettiläismunkkien ja paavin lähettiläiden välille. Tilanne tuo romaaniin kaivattua jännitettä; pelkkä joka-aamuinen ruumiin löytyminen ei ehkä pitkälle kantaisi. Mitä tarina loppujen lopuksi edes olisi ilman tätä historiallista kontekstia? Harmi vain, että kristikunnan historiasta kiinnostuneelle ja sitä ymmärtävälle teos avautuu paremmin kuin minulle sivistymättömälle, jolle kirkkohistorian horinat olivat kuin helmiä sioille.

Romaanissa Adson toimii minäkertojana, joka muistelee tapahtumia nyt jo vanhana munkkina. Hän ei ole lainkaan huonomuistinen: kuvaus on hyvinkin tarkkaa ja puhejaksot pitkiä (ja ne sisältävät sulkeita! Minähän rakastan sulkeita, mutta että sulkeita repliikkien sisällä?). Näin hän esimerkiksi kuvailee erästä munkkia:

”Murhemieli ja ankaruus hallitsivat hänen kasvojensa juonteita, ja hänen silmänsä olivat niin voimalliset, että yksi ainoa katse saattoi lävistää sen ihmisen sydämen joka hänen kanssaan puhui ja lukea hänen salaiset ajatuksensa, niin että oli vaikeata kestää hänen tutkivaa katsettaan ja yritti olla kohtaamatta sitä toiseen kertaan.”

Ruusun nimi on sinänsä miellyttävää luettavaa ja Adsonin jutuissa oli välillä lämmintä ja pisteliästä huumoriakin, mutta varsinaisen vetävä tämä romaani ei ole.

Tolle et lege

Romaania hetken pureksittuani sanoisin, että Ruusun nimi on ennen kaikkea kirja kirjoista ja sanoista, merkityksistä. Kirjoilla on niin suuri mahti, että niiden puolesta on valmis tappamaan. Kirjat itsessäänkin voivat tappaa. Ja kirjojen sisältö – sehän on tulkintakysymys. Minkä merkityksen kukin millekin antaa ja missä tulkintakehyksessä? Ruusun nimessä tulkintaa ohjaavat uskonto ja uskonnon tulkinnat. Ollaanko tässä nyt jo metatason metatasolla? Siellä Eco näytti mieluusti liikuskelevan.

”Kirjan hyvä on tulla luetuksi. Kirja on tehty merkeistä, jotka kertovat toisista merkeistä, jotka vuorostaan kertovat asioista. Ilman lukevia silmiä ei kirjan merkeistä synny käsitteitä ja kirja pysyy siis mykkänä. Tämä kirjasto on ehkä syntynyt pelastaakseen sisältämänsä kirjat, mutta nyt se elää haudatakseen ne.”

Umberto Eco oli semiotiikan professori, ja edellä olevassa lainauksessa on selviä semiotiikan kaikuja kuten kauttaaltaan koko romaanissa. Econ oppineisuus tulee esiin romaanissa myös paitsi keskiaikaisen luostarielämän tarkassa kuvauksessa (tai minähän en siitä mitään tiedä, mutta kuulemma näin on), kristinuskon historian ja uskonnollisen kirjallisuuden tuntemuksessa myös muiden kielten, erityisesti latinan, käyttämisessä. Latinankielisiä lausahduksia ja pitkiä katkelmiakin on kirjassa melkein joka sivulla, mutta kirjan lopusta löytyy niille käännökset.

Kirjan nimi Ruusun nimi on sekin semioottinen arvoitus. Stat rosa pristina nomine, nomina nuda tenemus – Entisyys on ruusu, josta on jäljellä vain nimi, meille ovat jääneet pelkät nimet. Täytyy myöntää, että kirjan loppu Adsonin vanhuuden päivillä kosketti minua.

Tolle et lege – Ota ja lue. Minä en saanut tästä kirjasta niin paljon irti kuin olisin halunnut.

Kirjaan liittyvä resepti: tryffelipasta