Italo Calvino: Paroni puussa – Vaihtoehtoelämää jalat irti maasta

Kesällä voi vaikka kiivetä puuhun! Rohkeimmat eivät koskaan enää palaakaan maan pinnalle.

Italo Calvinon Paroni puussa (Il barone rampante 1957, suom. Pentti Saarikoski, Tammi 1960) kertoo poikkeuksellisesta elämäntapavalinnasta. Kirjan päähenkilö Cosimo elää koko elämänsä lapsuudesta vanhuuteen puussa. Mielikuvitukselliset ainekset yhdistyvät kirjassa historian todellisiin tapahtumiin.

Jatketaan kirjojen kanssa 1700-luvun aatelisten parissa, tällä kertaa miehisemmässä maailmassa ja muutenkin aivan eri tunnelmissa. Siinä missä naisen aseman määritti isä, aviopuoliso ja veli, miehillä oli enemmän vapautta. Calvinon kärjistyksessä ja fantasiamaailmassa pikku paroni saattoi vaikka päättää elää koko loppuelämänsä puussa.

 

Puutasavallan paroni

Karkaan enkä koskaan tule takaisin! Siitäpäs saatte, äiti ja isä!

Tässäpä jokaisen vanhemmilleen loukkaantuneen lapsen kostofantasia. Kun aatelisperheen poika, 12-vuotias pikku Cosimo pakotetaan illallispöydässä syömään etanoita, hän kiipeää pihapuuhun eikä suostu enää tulemaan alas. Kyse ei Cosimon kohdalla kuitenkaan ole pelkästä lapsellisesta pikku kostosta vaan ihan loppuelämän elämäntapavalinnasta. Hänestä tulee, kirjaimellisesti, paroni puussa. Ollaan Genovan tasavallassa 1700-luvun loppupuolella.

Koska Cosimo ei enää suostu tulemaan alas puusta, hän perustaa koko elämänsä yläilmoihin. Hän oppii hoitamaan siellä arkiset toimensa, lukee, opiskelee ja tutkii, oppii olemaan avuksi yhteisölleen, tietysti rakastuukin. Vanhenee, sairastuu – tämä oli ainoa osuus kirjassa, joka kosketti minua. Hänen perheensä oppii hyväksymään tilanteen; kertojana toimii hänen veljensä Biagio:

”- – meidän maailmamme oli litteä, meidän muotomme vääristyneet emmekä me varmasti ymmärtäneet mitään siitä, minkä hän yläilmoissa tiesi, hän joka vietti yöt kuunnellen miten puu puristaa solukoistaan renkaita jotka rungon sisään merkitsevät vuosia, miten home levittää tahransa pohjatuuleen, miten pesissään nukkuvat linnut värähtävät ja pistävät päänsä siihen missä siiven untuva on pehmoisin, miten toukka herää, miten lepinkäisen muna avautuu.”

Luonnon kuvaus oli minulle kirjan parasta antia, ja nykylukija voisi tietysti lukea kirjaa myös ekokriittisin silmin. Siitä ei kuitenkaan tunnu olevan kyse, eikä Cosimon tempaus minusta ole (ainakaan pelkästään) vain paluu luontoon. En tosin oikein tiedä, mikä se on. Cosimo on oman tiensä, oman oksistonsa kulkija, josta en oikein saanut lukiessani otetta, vaikka kirjan vinksahtanut (tai sitten ei lainkaan vinksahtanut?) asetelma onkin kiinnostava.

Vaikka Cosimon maailma on yhdenlainen utopia, Paroni puussa ei ole pelkkää fantasiaa. 1700–1800-lukujen vaihteen suuret tieteelliset ja yhteiskunnalliset muutokset elävät mukana tarinassa. Cosimo kirjoittaa itselleen Voltairelle ja Diderot’lle ja tapaa Napoleonin. Ranskan vallankumouksen tuulet alkavat puhallella Cosimonkin puissa, ja vallankumouksen innoittamana entisestä Genovan tasavallasta tulee osa Ligurian tasavaltaa. Cosimo kehittelee omiakin visioitaan ja kirjoittaa kuvitellusta Puutasavallasta tutkielman ”Ehdotus perustuslaiksi puihin perustetulle ihannevaltiolle”.

Ajatusleikki

Calvinosta on kirjoitettu niin paljon sekä kirjallisuudentutkimuksessa että populaarimmin, että minun on vaikea keksiä hänen kirjoistaan mitään sanottavaa – viimeksi päädyin hänen kirjansa kohdalla pohtimaan lukijuutta enemmän kuin kirjaa itseään. Aihe oli kiinnostava, mutta nyt puussa elämisen allegoria ei oikein kolkuttele omaa kokemusmaailmaani. Calvino tuntuu aina myös hankalalta juuri siksi, että hän on niin tunnettu ja tutkittu ja hänen luomansa kirjallinen maailma kiistämättömän omaperäinen. Tähänkin romaaniin on liitetty ainakin termit allegoria, faabeli, fantasia, satiiri, maaginen realismi, utopia, satu, karikatyyri, ironia, parodia ja seikkailu. Mitäpä minulla olisi niihin lisättävää?

Lisäksi Calvino tuntuu jakavan lukijakuntaa: toiset rakastavat hänen kirjojaan, toiset eivät tykkää ollenkaan. Entä minä? Haluaisin pitää hänen kirjoistaan enemmän, mutta en vain pidä – jollakin tarkemmin määrittelemättömällä henkilökohtaisella tasolla, sillä enhän voi mitenkään väittää, etteivätkö kirjat olisi nerokkaita. Puussa koikkelehtiva 1700-luvun paroni italialaisittain sanottuna nyt vain rikkoi minulta laatikot; minua alkoi suomeksi sanottuna jo vähän rasittaakin. Hyppelehdin sivuilla välillä kevyesti kuin Cosimo puussa.

Paroni puussa oli minulle lisäksi taas helmiä sioille, sillä lukuisat intertekstuaaliset viittaukset eivät saavuttaneet kohdettaan. Siitä sen sijaan pidin, että kirjassa käydään välillä keskusteluja ranskaksi, espanjaksi ja venäjäksi (suomennokset löytyvät kirjan lopusta). Se kertoo paljon Cosimon maailmasta: kyse ei suinkaan ole luonnon armoille jättäytyvästä erakkoeräilijästä vaan sivistyneestä maailmanmiehestä, joka puunsa oksalta näkee enemmän kuin me muut alhaalla pysyttelevät. Ja puustahan alkuihminen on joskus aikanaan maankamaralle laskeutunutkin.

Cosimon jalat irti maasta -periaate herättää minussa toisaalta ajatuksen siitäkin, ettei tätä nyt pidä liian vakavasti ottaa. Tämä on revittelyä pää pilvissä, huumoriahan tämä on, aikuisten ajatusleikki. Vakavaa huumoria ehkä? Miten tässä aina käykin näin, että Calvino onnistuu jättämään jälkeensä vain hämmennystä ja lukuisia kysymyksiä? Se taitaa kuitenkin olla hyvän kirjan merkki. Calvino on aika vekkuli.

Kirjaan liittyvä resepti: ligurialainen peruna–kasvisvuoka