Natalia Ginzburg: Rakas Michele – Kirjeitä kaukaiselle

Missä on rakas Michele ja mitä hän oikein puuhaa? Natalia Ginzburgin osittain kirjemuotoon kirjoitetussa romaanissa Rakas Michele perheenjäsenet ja ystävät kirjoittavat kirjeitä Michelelle, joka vastaa yhteydenottoihin nuivasti – ja lopulta ei ollenkaan.

• Caro Michele (1973)
• Aula & Co, 2024
• suom. Elina Melander
• 181 sivua

Natalia Ginzburg (1916–1991) on minulle tuttu kirjailija aiemmin suomennetuista teoksista, joista löytyy jutut blogistakin: Kotina ystävyys ja Kieli jota puhuimme. Rakas Michele sopii hyvin näiden jatkoksi (ja nyt puhun suomennosten jatkumosta; Ginzburg on toki kirjoittanut paljon muutakin), sillä teemat ovat samoja: perhe ja perheenjäsenten vuorovaikutus, jossa usein sanomatta jääneillä asioilla on suurin painoarvo. Kirjemuoto on tuttu Kotina ystävyys -kirjasta, mutta Michelessä kirjeiden kanssa vuorottelevat myös kertovat osuudet.

”Olet joka tapauksessa lähtenyt”

Kirjan nimenä Rakas Michele (Caro Michele) on mainio. Se tietenkin osoittaa romaanin muodon: kirjassa perheenjäsenet ja ystävät kirjoittavat nuorelle miehelle Michelelle kirjeitä, jotka alkavat näillä sanoilla. Vaikka tapa on tekstilajin konventioista kumpuava, se samalla osoittaa, että Michele on rakas äidille, sisarille ja ystäville, myös entiselle heilalle ja mahdollisen lapsen äidille, jotka kaipaavia ja osin pisteliäitäkin kirjeitään parikymppiselle pojalle kirjoittavat.

Rakas Michele on kuitenkin myös etäinen, häneen ei niin sanotusti saa yhteyttä, vaikka kirjeet vaihtavatkin omistajaa. Kirja alkaa tilanteesta, jossa Michelen isä on sairastunut vakavasti, mutta poikaa ei juuri tunnu kiinnostavan. Äiti ja sisaret ovat huolissaan, ja huoli ja sittemmin ärtymys lisääntyvät, kun Michele pakenee Lontooseen – sen sijaan, että osallistuisi esimerkiksi isänsä hautajaisiin. Michele tuntuu olevan huolissaan lähinnä siitä, että jätti lähtiessään huolimattomuuttaan Rooman-asuntoonsa konepistoolin, jonka sitten kirjeessään pyytää siskoaan hävittämään. Velkojakin on jäänyt jälkeen, ne maksaa äiti. Ajankohta on vasemmistoradikalismin värittämä 1970-luku.

Michele kutkuttaa lukijan mielikuvitusta ja raivostuttaa läheisiään: mitä hän tekee Lontoossa, mitä hän on paennut? Michele jakaa tietoja elämästään vain lyhyesti, ja hänen elämänkäänteistään tuntuu olevan vaikea raapia kasaan koherenttia tarinaa – hän ei nimittäin Lontoossakaan kauaa viihdy.

Perheenjäsenten kirjeissä tuntuu kaipaava, nalkuttava ja toisaalta alistuvakin sävy. Lopputulema on surullinen, rakkautta rivien välissä, kun perheessä yhteistä on oikeastaan vain yksinäisyys.

Kysymyksiä Michelessä herättää myös se, onko hänellä lapsi. Kotona Roomassa hänen läheistensä vaivoiksi ilmestyy nimittäin vauvansa kanssa nuori nainen Mara, joka on ollut läheisissä tekemisissä Michelen kanssa. Marakin alkaa kirjoittaa Michelelle ja palloilee kodittomana paikasta toiseen kuten Michelekin. Paikan ja kodin ongelmallisuus nousee jälleen esiin kuten Kotina ystävyys -romaanissakin.

”Revi se kirje, minua hävettää”

Minulla oli Kotina ystävyys -kirjan kanssa ongelmana se, että mielestäni eri henkilöiden kirjoittamat kirjeet eivät ääneltään aivan valtavasti eronneet toisistaan. Tässä kirjassa Michelen äidin kirjeiden nalkuttava ja osin alistuvakin sävy ja siitä syntyvä kuiva huumori purevat minuun, ja henkilöt toki tarkastelevat tapahtumia kukin omasta näkökulmastaan ja näkevätkin asiat ehkä hyvin eri tavoin. Michelen nuivat kirjeet kertovat hänen tilanteestaan paljon, vaikka ovat sisällöltään niukkoja.

Mutta jos minä kirjoittaisin kirjeromaanin, ottaisin eri kirjoittajien idiolekteistä kaiken irti! Se olisi hauskaa. Lukijat tuskin kuitenkaan viihtyisivät, joten laitan energiani muiden kirjoittamisten kaiveluun.

Rakas Michele sai miettimään erityisesti Maran kirjeitä ja tapaa kirjoittaa. Ajat ovat muuttuneet, ja voi aivan hyvin olla, että kouluttamaton ja elämässä sinne tänne sinkoileva, aviottoman lapsen äiti ja koditon nuori nainen 1970-luvun Italiassa kirjoitti hyvinkin sujuvasti monisivuisia, oikeakielisiä kirjeitä. Kyllähän Maran kirjeistä on luettavissa naiivia ja suodattamatonta ajatuksenkulkua, tajunnanvirtamaisuutta toisin kuin muilla, mutta on hän silti teknisesti hyvä kirjoittaja!

No, ehkä tämä kirjan kuvaama lähipiiri vain on sanallisesti taitavaa, ja joka tapauksessa tarkastelen Ginzburgin kirjoittamista nyt täältä tiedostavalta 2020-luvulta. Ja ehkäpä Ginzburg halusi osoittaa, että itse asiassa Marassa on potentiaalia! Saatan nyt itse pohdinnoissani olla ennakkoluuloinen ja ihmisiä kategorioihin laittava. (Mutta myös hyvin tietoinen siitä, miten tapamme käyttää kieltä ja kuluttaa ja tuottaa kirjallista materiaalia on yhteydessä kulttuuriseen ja sosiaaliseen pääomaamme.) Eikä minulla ole osaamista arvioida 1970-luvulla Italiassa tai muuallakaan perheenjäsenten välillä käytyä kirjeenvaihtoa. Ginzburg tiesi siitä takuulla minua enemmän.

Kuka kirjoittaisi 2020-luvun pikaviestiromaanin? Tai varmaan sellainen onkin jo kirjoitettu.