Sirkku Salovaara: La mia Italia – Ihana, mahdoton Italiani

Ihana, mahdoton, mahdottoman ihana, Italia.

Sirkku Salovaaran La mia Italia (Kirjapaja 2021) on nojatuolimatka italialaiseen elämänmenoon ja Italian vähemmän tunnettuihin puoliin. Salovaaran omiin kokemuksiin perustuvissa tarinoissa italialaiset itse saavat suuren roolin, mutta niissä käsitellään myös esimerkiksi italian kieltä, ruokaa ja vierailun arvoisia kohteita.

Kirja saatu kustantajalta – kiitos!

Kirjoitin aiemmin kevään 2021 uutuuskirjat -postauksessa, että olen jo hieman tuskastunut näiden kaikkien Italiani sitä ja tätä -kirjojen kanssa, joita on viime vuosina julkaistu useita. Ne vieläpä toistavat samaa kaavaa: Italia on äh niin ärsyttävä ja sitten kuitenkin ah niin ihana. No, sehän on. Kyllähän minä siitä ihan mielelläni luen. Eikä tämä Sirkku Salovaaraan kirja onneksi ollutkaan sellainen kliseinen matkailumainos, jota pelkäsin, vaan oikeaa elettyä elämää – Italiassa.

Vähemmän tunnettu Italia

Sirkku Salovaara on toimittaja ja koordinaattori, joka on asunut Italiassa yli 30 vuotta. Nykyisin hän asuu Firenzessä. Hän aloittaa La mia Italia -kirjansa kertomalla, mistä kirjassa ei ole kyse: se ei ole matkaopas eikä elämäkerta. Kirjan tarinoita yhdistävä tekijä on Italian ehkä vähemmän tunnettujen puolien esittely, ja niistä Salovaara kertoo omien kokemustensa kautta.

Samanlainen omakohtainen näkökulma Italiaan on tuttu ainakin Ella Kannisen kirjoista Ellan Toscana, Kotona Italiassa ja Minun Italiani; Liisa Väisäsen Kaikki Italiani -teoksesta; Tomi Kontion ja Markku Kaskelan Minun Italiani -teoksesta ja heidän Vaelluksia Italiassa -matkaoppaastaan sekä Kirsi Pihan Medicien naapurissa -kirjasta.

Edellä mainitut kirjat ovat (kummallisenkin) vaihtelevia tasoltaan, mutta Salovaaran kirjassa Italiassa vietetyt vuodet ja toimittajatausta näkyvät – ja siis pelkästään hyvällä tavalla. Tuskin kukaan lukija enää kaipaa pelkkiä Italia-kliseitä (pizza, mafia, Berlusconi) ja kirjoitus-, kielioppi- ja asiavirheitä (pasta alla pollo) vilisevää kirjaa.

Mistä Salovaara sitten kirjoittaa? Kirjasta jää lopuksi vähän hajanainen kuva, mutta tarinoissa pistäydytään monissa eri paikoissa (Basilicata, Procida, Napoli, Vesuvius, Sisilia, Firenze…), tavataan monia eri henkilöitä ja käsitellään toki esimerkiksi kieltä, ruokaa ja jalkapalloakin.

Toisaalta ei hajanaisuus välttämättä ole kritiikkiäkään: miten yhdestä maasta voi ylipäänsä kirjoittaa yhtään mitään? Välillä tuntuu, että nykyään tällainen kirjoittaminen on rohkeaakin; aina joku voi tulla väittämään, että ei se noin mene, eivät italialaiset ole tuollaisia, tuollaista en ole koskaan nähnyt tai kuullut. Kirjan nimi La mia Italia tekee oman rajauksensa runsaiden aiheiden keskelle.

Salovaaran omat kokemukset Italiassa ovat sitä paitsi kiinnostavaa luettavaa. Hänen päätymisensä töihin pienelle italialaiselle radiokanavalle on uskomaton tarina. Erityisellä kiinnostuksella luin myös hänen kokemuksistaan opiskelusta italialaisessa yliopistossa kaikkine koukeroineen. Samassa tulee käsiteltyä myös vähän italialaista kirjallisuutta (ja tietysti byrokratiaa).

Ihanat, mahdottomat italialaiset

La mia Italiassa on huumoria – ja apua, myös itkettäviä tarinoita. Kertomus Gaia-koiran vaiheista sai kyyneleet silmiini. Se, että Salovaara on omistanut kirjansa ”elämäni eläimille, kaksi- ja nelijalkaisille” sai minut heti hänen puolelleen. Kissoilla, koirilla ja ihmisystävillä on kirjassa paikkansa, ja heidän kauttaan Salovaara kertoo myös Italiasta. Mieleeni jäivät Gaian lisäksi erityisesti basilicatalaista cavatelli-pastaa väsäävät signorat, itsepäisen firenzeläinen naapuri Annita ja sisilialaisten vieraanvaraisuus sairaalaan joutunutta kielitaidotonta suomalaista kohtaan.

Italialaisia ei silti aina ole helppo ymmärtää, sillä kielitaidottomuuttakin on monenlaista. Salovaara kirjoittaa italialaisista käsimerkeistä, jotka ovat itselleni ikuinen mysteeri ja välillä suoranainen huvituksen aihe. Käsimerkkejä on valtava määrä, ja osa on myös alatyylisiä, joten kielenoppijan on syytä olla varovainen, mitä viittilöi. Itse tunnistan toki tärkeimmät kontekstissaan, mutta merkkien tekeminen ei sovi satakuntalaisen jäykille käsilleni. Signore nauraa minulle katketakseen, kun yritän.

Sitä paitsi suu ja kädet voivat myös kertoa eri tarinaa. Salovaara kuvaa asiaa:

”Puhuja sanoo jotain, käsi voi osoittaa päinvastaista – riippuu kuuntelijan kyvystä tulkita, kumpi viesteistä menee perille. Joku saattaa esimerkiksi sanoa: ”Luigi on sitten hyvä tyyppi”, mutta samalla käden sormet menevät suppuun ja sanovat: ”Et kai luule, että se on totta?””

En ihan saa sormien liikkeestä kiinni, mutta näitä asioita on mahdoton sanoin kuvailla. Salovaara kuvaa myös sisilialaisten tapaa napsauttaa kieltä kitalakeaan vasten samalla, kun leukaa nostetaan vähän ylöspäin. Minusta se kuulostaa ja näyttää enemmän melkein joltain suukon tapaiselta kuin kielen napsautukselta. Itse en sitä pysty edes tuottamaan – onneksi, sillä pelkkä ajatuskin on surkuhupaisa. Kyseessä on monitulkintainen ele, jolla vastataan kieltävästi mutta myös ylenkatsovasti tungettelevana koettuun kysymykseen. Vieläkö tämä äännähdys todella on käytössä? Minulle tulee siitä mieleen pelkästään ikäviä asioita.

La mia Italia sisältää myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Olen iloinen, että Salovaara tuo esiin italialaisen naisen elämässään kohtaamia vääryyksiä. Vaikka naisen sosiaalinen asema yhteiskunnassa on parantunut ja valinnanvapaus ja työssäkäynti lisääntyneet, naisiin kohdistuva väkivalta ei ole vähentynyt. Työelämän sukupuolisyrjintää ei edes yritetä piilotella, mistä Salovaara kertoo räikeitä esimerkkejä. Perinteiset sukupuoliroolit elävät vahvoina ja äitiys saattaa pakottaa naisen jäämään vuosiksi kotiin. Salovaara ihmettelee, miten nykyitaliatar ”on yleensä järjissään”.

Salovaara tuo italialaisia suomalaista lähemmäs myös kuvitteellisen italialaisen Rossin ja Bianchin perheen arkipäivän kuvauksen kautta. Tämä luku erottuu muusta kirjasta selvästi, mutta toisaalta kuvaa havainnollisesti sitä, miten työ- ja koulupäivien rytmitys poikkeavat suomalaisesta arkipäivästä, miten päiväohjelma rakentuu ruoka-aikojen ympärille – ja kuinka paljon aikaa liikenneruuhkissa kuluukaan. Lisäksi autoileva italialainen käyttää elämästään keskimäärin kaksi vuotta parkkipaikan etsimiseen!

Pasta ja muut perusasiat

En tiedä jalkapallosta mitään, kuten ei Salovaarakaan, joka on toimittajan tehtävissään joutunut asian vuoksi kiusallisiin tilanteisiin. Minulle ei vastaavaa ole tapahtunut, mutta joka arvokisojen alla Signoren on uudelleen selitettävä minulle, mitä paitsio tarkoittaa. (Itse asiassa italiankielinen sana fuorigioco kuvaa asian paremmin: se yksi pelaaja on ”ulkona pelistä” eli siellä jossain jotenkin väärin…) Italialaisten jalkapallofanien fanaattisuutta Salovaara kuvaa osuvin esimerkein.

Ruokakulttuurista olen sentään oppinut enemmän, ja ruokaahan La mia Italia luonnollisesti myös käsittelee. Italian ruokakulttuuria hyvin tuntevalle luvassa ei ehkä ole mitään valtavan uutta ja ihmeellistä (koska jos asiaa tuntee, tietää, ettei vielä tiedä mitään), mutta kirjassa oli minulle yksi aivan mahtava oivallus. Aivan tyrskähdin ääneen, kun luin pastankeitosta. Sekin saattaa nimittäin olla oma näytelmänsä.

Kun on valittu tarpeeksi tilava kattila ja lisätty suola ja tietyin kriteerein tarkoin valittu pasta, pastan kypsyyttä pitää vahtia silmä kovana. Ja sitten:

”Mikäli paikalla on perheen isoisä tai joku muu arvokas henkilö, tapahtuu kaikille italialaisille tuttu riitti: ylösalaisin käännetyn kattilankannen päällä kiikutetaan kiehumassa olevasta pastasta näyte. Kunnia-arvoinen pastanmaistaja puraisee esittelykappaletta ja voi sanoa: ”Vielä yksi minuutti” tai nyökätä juhlallisesti ja lausua: ”E’ fatta”, ”Valmista on”.”

Meillä kiikutetaan ylösalaisin käännettyä kattilankantta harva se viikko, ja olen niin iloinen, että joku sanoitti ja kuvasi minulle tämän ilmiön!

Pasta yhdistyy olennaisena italialaisena ilmiönä oudosti myös koronavirukseen: Minullekin ovat tuttuja Salovaaran mainitsemat uutiskuvat, joissa keväällä 2020 italialaiset tyhjensivät säikähdyksissään kaupoista kuivapastahyllyt. Mutta! Kaikki pasta ei toki kelvannut, sillä tyhjien hyllymetrien keskelle jäivät yksinäisinä kököttämään sileät pastat. Penne lisce, puuskahti Signore uutiskuvia katsoessaan, mihin sileää pennepastaa edes käytetään?! Ilmeisesti ei mihinkään, kriisin uhatessakaan. Pastan uurteet ovat tärkeät, sillä niihinhän kastike tarttuu.

Tärkeän pastan ohella Salovaara kertoo myös erityisesti sitruunasta, peperoncinosta ja oliiveista. Minua jäivät vaivaamaan myös Vesuviuksen rinteillä kasvavat, taivaallisen hyviltä kuulostavat kirsikat. Niitä kun pääsisi joskus maistamaan…!

Kaiken kaikkiaan La mia Italia joko auttaa matkakuumeeseen tai sitten pahentaa sitä. Nojatuolimatkoille on tänä maailman aikana kysyntää.

Kirjaan liittyvä resepti: taikinajuuri