Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle – Mihin muusa innoittaa?

Onko tässä länsimaisen kirjallisuuden tunnetuin muusa? Ihmeellisen ihana Laura on satojen sonettien arvoinen.

Francesco Petrarcan Sonetteja Lauralle (Canzoniere 1374, suom. 1966) on länsimaisen kirjallisuuden ensimmäinen moderni runokokoelma. Sonetit sisältävät kuvakielistä ylistystä Lauralle, Petrarcan salaperäiselle muusalle. Elävänä tai kuolleena: Lauran lumo ei haihdu.

Välillä on oikein tervettä haastaa itseään klassikkojen äärellä. Olen aiemmin käsitellyt Dantea ja Boccaccioa, ja pyhän klassikkokolminaisuuden täydentää nyt Francesco Petrarca (1304–1374). Ja sen sanon, että haastetta ei tästä kaverista puuttunut! Danten ja Boccaccion parissa viihdyin aivan aidosti, ovathan Jumalainen näytelmä ja Decamerone sanalla sanoen loistavia (Jumalainen näytelmä valoilmestyksineen jopa häikäisevä), mutta Petrarcan loisto oli aluksi… sanoisinko himmeähkömpi. Upeasta teoksesta on kuitenkin tässäkin kyse, kun siihen pääse sisään.

Ylistys ja tuska

Kaikki saa alkunsa pitkänäperjantaina vuonna 1327, kun 22-vuotias runoilija Francesco Petrarca kohtaa kirkossa ihanan Lauran, jonka perään hän jää haikailemaan. Muusa innoittaa hänet runoiluun, jolle ei näy loppua. Sonetteja Lauralle on – sonetteja Lauralle: runoilija hehkuttaa sonettimuodossa rakkauttaan Lauraan. Kaipaus Lauran luo ei haihdu, kun Laura parikymmentä vuotta tapaamisen jälkeen kuolee.

”Rakastin aina, rakastan siis nytkin / ja kaikin päivin etsin paikkaa samaa / suloista, kyynelteni kostuttamaa, / niin usein kuin on Amor käskenytkin. – -”

Runoilijan rakkaus ja kaipuu Lauraa kohtaan on teoksen kantava voima, joka ei kuitenkaan kannattele minua. Mitä tästä pitäisi saada irti? Miten yksi Laura voi olla niin ihana? Ylistys ja tuska jatkuu satoja sivuja työläässä runomuodossa. Minun runosuoneni oli puhjeta, mutta pelkästään huonolla tavalla.

”Ei liekki liekkiin koske nääntäjänä, / ei kuivattain lyö sade virran uumiin: / ilmiöt yhtyy, usein kylmät kuumiin, / käy vasta-aine toiseen kerkeänä. – -”

Kun jokin tuntuu vaikealta, käännyn aina faktojen puoleen. Lukemassani painoksessa on Tyyni Tuulion (mikä nimi!) kirjoittamat aihetta avaavat alkusanat. Lisäksi Pekka Vartiaisen Länsimaisen kirjallisuuden historia raotti minulle sonettien savuverhoa. Ehkä muiden opastamana saan Laurasta enemmän irti?

(Kun Signore näki, että minulla on Sonetteja Lauralle kädessäni, hän puuskahti välittömästi ”L’ho studiato fino al vomito”, eli hän joutui koulussa opiskelemaan opusta ihan oksennukseen asti. Se on Italian kouluissa edelleen un must. Mutta ei tämä ihan opiskelematta avaudukaan.)

Sulosoinnut

Sonetteja lukiessa on ensin syytä selventää itselleen, mikä se sonetti taas olikaan. Petrarcan soneteissa on 14 säettä, joista kussakin on 11 tavua. Ensimmäiset kahdeksan säettä esittelevät runon aiheen. Kun aihe on alussa käsitelty, näkökulma muuttuu. Sonetti etenee yksityisestä yleiseen ja päättyy tiettyyn loppusointukaavaan.

Petrarcan kynästä sonetti sai lopullisen muotonsa, ja hänen käyttämästään kuvakielestä tuli renessanssin aikana suosittua. Soneteissa on paljon metaforia, antiteesejä ja ristiriitaisuuksia. Petrarca oli antiikin tuntija, ja soneteista löytyy myös useita viittauksia esimerkiksi antiikin Kreikan jumaliin.

Jo nämä tiedot tekevät lukemisesta mielekkäämpää, kun on jotain mihin tarttua. Lukija voi esimerkiksi tutkia, millä kaikilla tavoilla Laura nimetään. Runoilija harvoin kutsuu Lauraa suoraan nimeltä. Hän esimerkiksi leikittelee Lauran ja lauron eli laakeripuun samanlaisuudella:

”- – Väkisin ohjakset se kerää suuhun: / niin jään tuon huiman valtaan, joka vie mun, / vie tahtomattaan päin haudan kaistaa; / ja laakeriin nyt retki päättyy, puuhun / hedelmän katkeran: se sijaan riemun / vain haavat pahentaa, jos siitä maistaa.”

Laura voi runoissa olla myös l’aura eli tuulenhenki tai ilma. Runoilijalle hän olikin sitä, sillä ilmeisesti Petrarca jäi vaille vastarakkautta. Oikean Lauran olemassaolosta ei ole varmuutta, mutta hänen on epäilty olleen Laura de Noves, avignonilainen Petrarcaa kolme vuotta nuorempi nainen, joka kuoli ruttoon 6.4.1348. Hän oli naimisissa toisen miehen kanssa. Mikä tuska!

Lauran kuolema jakaa Sonetteja Lauralle kahteen osaan: ensin kuvataan elävää Lauraa osassa ”In vita di Madonna Laura” ja sitten muistellaan Lauraa kuoleman jälkeen toisessa osassa ”In morte di Madonna Laura”. Lauran kuoleman jälkeen Laura tulee paradoksaalisesti lähemmäs runoilijaa, kun Petrarca kuvittelee tämän ilmestyvän hänelle ja lohduttavan häntä:

”Autuas sielu, yöni helpommiksi / teet saapuin luo, kun valvon tuskaisana: / ei sammuttanut silmiäsi Mana, / vaan loi ne ylimaisen ihaniksi. / Kun ilmestyt – sua kiitän iät siksi! – / en astu murheen päiviin ankeana. / Näen kauniin hahmon läsnäolevana / taas mailla, jotka tunnen kotoisiksi. – -”

Ihana Laura!

Petrarcan merkitys länsimaiselle kirjallisuudelle on kiistaton. Sonetteja Lauralle pidetään länsimaisen kirjallisuuden ensimmäisenä modernina runokokoelmana sen temaattis-rakenteellisen ykseyden takia. Teoksessa esiin nousee kirjoittajan lyyrinen ilmaisukieli, ja aiheen käsittely yhdistyy täydellisen muotokielen hallintaan.

Ja onhan Petrarcan ilmaisukieli aivan huikeaa, se välittyy taidokkaasta Elina Vaaran suomennoksestakin. Kauniin, vaalean, eteerisen ja ah niin tavoittamattoman Lauran kuvailu on koskettavaa. Minua liikutti esimerkiksi kuvaus Lauran jaloista:

”Valkoinen jalka koskee nurmen nukkaan, / ja moinen ylvään askelen on tulos: / hennoista jalkapohjista käy ulos / väkevyys, joka ummut avaa kukkaan. – -”

Lauran keveät liikkeet, Lauran sädehtivän kultaiset hiukset, Lauran häikäisevä katse… Lauran kaltaista ei ole toista.

”Karkaisin, mutta silmät nuo kuin kevät, / nuo, joita ilman ei yö, päivä loista, / nyt vaikka on jo vuosi viidestoista, / mua kuumemmin kuin ensin häikäisevät. – -”

Kaikesta kauneudesta huolimatta alkaa vähän väsyttää. Petrarcan palvonta sijoittuu nykylukijan näkökulmasta jonnekin viattoman liikuttavan ja hieman vinksahtaneen häiritsevän rajamaille. Olisinko lähestynyt tällaista jokaista askeltani vahtaavaa stalkkeria, jos olisin ollut Laura? Ei ihme, että ihastus jäi yksipuoliseksi. Ja tokihan nainen olikin tuohon aikaan parhaimmillaan viattomana hunnun takana piilossa säikkymässä vieraan miehen katsetta. Muunlaisista naisista ei runoja kirjailtu.

Mutta eivät tunteet mihinkään vanhene tai väljähdy. Lukija voi varmasti aistia tuskan ja kaipauksen satojen vuosien takaa ja samastuakin siihen edelleen tänä päivänä.

Kirjaan liittyvä resepti: rommikakku