Silvia Avallone: Teräs – Mitä on tyttöjen välinen ystävyys, oikeasti?

Mistä on varhaisteini-ikäiset tytöt tehty? Silvia Avallonen Teräs-romaanissa ei ainakaan sokerista, kanelista, inkivääristä ja kukkasista. Ei ainakaan pelkästään.

Silvia Avallonen Teräs (Acciaio 2010, suom. Taru Nyström, Minerva 2014) kertoo kahden teini-ikäisen tytön ystävyydestä ja heidän ja heidän lähipiirinsä näköalattomasta elämästä terästehtaan varjossa. Kurjissa oloissa kunkin on löydettävä selviytymiskeinonsa. Teräksessä on loistavan eläviä henkilöhahmoja ja nuoruuden vimmaista imua.

Silvia Avallone on yksi italialaisista suomeksi käännetyistä naiskirjailijoista, joita listasin aiemmin. Listaan on kuitenkin syytä lisätä vielä ainakin Dacia Maraini, Melissa P. ja Rosella Postorino. Heistä Postorinon ensimmäinen suomennettu romaani Suden pöydässä ilmestyikin vasta hiljattain, viime elokuussa. Lisäksi Alda Merinin, Amelia Rossellin, Patrizia Cavallin ja Antonella Aneddan runoja on julkaistu tässä runokokoelmassa, josta olen kirjoittanut. Mutta silti: italialaisten miesten teoksia on käännetty moninkertaisesti naisiin verrattuna.

Väittäisin, että Silvia Avallone on kyllä kirkkainta kärkeä ihan kaikkien nykykirjailijoiden joukossa Italiassa. Teräs oli pitkästä aikaa sellainen lukukokemus, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Luin kirjan yhden viikonlopun aikana sen täydellisessä imussa, en vain pystynyt lopettamaan. Tämä on Domenico Starnonen Kepposen ja Solmujen ohella parasta proosaa, mitä olen Italiasta hetkeen lukenut.

Vakavaa leikkiä

”Se oli vain leikkiä, eikä kuitenkaan ollut.”

Teräs kertoo Toscanassa Piombinon terästehtaan varjossa ränsistyvien vuokrakasarmien asukkaista ja heistä erityisesti kahdesta: varhaisteini-ikäisistä Annasta ja Francescasta. Tytöt ovat parhaat ystävykset, ja heidän keskinäinen läheisyytensä ja koko teini-ikäinen olemassaolonsa on kiihkeän fyysistä ja tytöille itselleen toisaalta itsestään selvää ja toisaalta hämmentävää. Hämmentävää on myös heidän kauneutensa, ainakin lähikulmien pojille ja Francescan omistushaluiselle ja väkivaltaiselle isälle.

Koko naapuruston nuorten elämä pyörii kotinurkilla maleksinnan ja läheisellä roskaisella uimarannalla vähissä vaatteissa näyttäytymisen ympärillä. Päihteet ja pikku rikokset kuuluvat monen päiväohjelmaan, teiniraskaudet eivät ole ihmetyksen aihe. Lapsuus on ollut turvaton, nuoruus toimeton ja tulevaisuus näyttää toivottomalta. Naiset ovat alati ruokaa laittavia kotiäitejä nyrkin ja hellan välissä, miehiä elättää terästehdas, joka sairastuttaa työntekijänsä fyysisesti ja henkisesti. Lisätienestejä tuovat satunnaiset laittomuudet.

Näköalattomissa oloissa kukin pyrkii selviämään omalla tavallaan. Ja tästä tulee Teräksen lumo ja taidokkuus. Kiinnyin, suorastaan ihastuin, sen henkilöhahmoihin, joista pystyin ymmärtämään jokaista, niitä vastenmielisimpiäkin. Miten taitava Avallone onkaan! Kaikilla hahmoilla on tarinansa, syynsä, motiivinsa, kaikki pystyvät selittämään asiansa parhain päin, heistä ei vain voi olla pitämättä.

”Mattia ei missään nimessä ollut paha. Jos muut olisivat tienneet syyn hänen kolmen vuoden takaiseen pakoonsa, heidän olisi ilman muuta ollut vaikea ymmärtää. Mutta aseellinen postiryöstö tai pari kolme hajalle ammuttua valvontakameraa ei vielä tee miehestä rikollista.”

Parasta Teräksessä on se, miten kiusallisen hyvin se tavoittaa varhaisen teini-iän ailahtelevat tunteet ja hämmennyksen. Teini-ikä on vakavampaa leikkiä kuin mikään.

Jäin kirjaan täysin koukkuun siinä vaiheessa, kun nuoret osallistuivat kesäiseen diskoiltaan, joka mullistaa kaiken. Miten tunnistettavia kokemuksia ja tunteita he käyvätkään läpi. Surkea, rapistunut rullaluistinrata ja ankea baari ovat nuorille elämää suurempi näyttämö. Kaikille juuri tämä ilta on se, jolloin kaikki on mahdollista ja kaikki voi muuttua.

”Anna ja Francesca heittäytyivät juhlahumuun. – – He tahtoivat ehdottomasti uskoa, että ilta olisi suuri elämys. Kumpainenkin vakuutti itselleen pienen päänsä sisällä, että juuri tämä oli täydellistä elämää.”

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Teräs on kertomus elämästä kurjistuvassa teollisuuskaupungissa, näköalattomuudesta, vanhemmilta lapsille periytyvästä osattomuudesta. Kuitenkin nuoruuden vimma ja sen pysäyttämätön kasvu nousevat kaiken kurjuuden yläpuolelle ja tapahtumien keskiöön. Ja mikä voisi pelastaa ihmisen kurjan kodin ja mahdollisuuksien puutteen keskellä ellei ystävyys – ystävyys vai rakkaus?

Annan ja Francescan ystävyyden kuvaus on Teräksessä kaikkea muuta kuin sievistelevää. Se on samalla tavalla rehellistä, raadollista ja todellista kuin Elena Ferranten Napoli-sarjan Lilan ja Elenan ystävyys. Oma suosikkini Napoli-sarjassa on sen toinen osa, Uuden nimen tarina, ja lempikohtani kirjassa Lilan ja Lenùn loma Ischialla. Merenrannalla kehittyvä draama Lilan, Lenùn ja Ninon välillä sai minut pidättämään välillä henkeäni samalla tavalla kuin Terästä lukiessani.

Mustasukkaisuus ja kateus ovat tyttöjen välisessä ystävyydessä myrkkyä mutta tunteina yhtä inhimillisiä ja tavallisia kuin kaikki muutkin. Teräs tavoittaa niiden sävyt hienosti. Sitä paitsi: Kuka sanoi, että ystävyys olisi vain jaloa? Sekin voi olla peliä. Annan ja Francescan välisessä kilpailussa on vahvasti mukana myös lapsuuden ja teini-iän julma jako suosittuihin ja epäsuosittuihin tyttöihin. Mutta mistä tytöt sitten loppujen lopuksi kilpailevat, pelkästä poikien suosiostako? Miksi kilpailla voitosta, kun samalla voi menettää toisen?

”Anna ja Francesca olivat yhdessä viimeistä kertaa. Pian kumpainenkin lähtisi kohti omaa tulevaisuuttaan. Jo nyt he aavistivat oudon tunteen, kun tajuaa olevansa yhtäkkiä yksin.”

Toisaalta ystävyys voi selvitä läpi monesta. Se on terästä, joka taipuu muttei katkea.

Toisenlainen Toscana

Teräs oli minulle kaikin tavoin hyvin fyysinen lukukokemus. Pystyin tuntemaan Toscanan hautovan helteen, liejuisen meren, kuuman asfaltin, kaikkialle tunkeutuvan metallipölyn, pinttyneen ruoan hajun ummehtuneessa asunnossa, auringon kuumentaman ihon, mopojen bensiininkatkun, ällömakeat drinkit, baarin tahmean lattian ja pauhaavan, mauttoman pop-musiikin rytmin. Tempauduin tunnelmaan niin mukaan, että luin kirjaa melkein henkeäni pidätellen.

Teräs on omistettu ”kaikille terästeollisuudessa työskenteleville”. Avallone tietää, mistä kirjoittaa. Ilvan terästeollisuus on Italiassa surullisenkuuluisa aiheuttamistaan lähiympäristön asukkaiden sairauksista ja ympäristötuhoista, ja Ilvasta Avallonekin kirjoittaa. Ironista kyllä, Ilva on Elban saaren vanha nimitys. Juuri tuo Piombinon edustalla kimaltelevassa meressä kelluva saari näyttäytyy Teräksen henkilöhahmoille saavuttamattomana paratiisina, joka ei läheisyydestään huolimatta kuulu heille vaan rikkaille turisteille. Elba on jotain parempaa, jota he eivät edes ansaitsisi.

Teräs ei ole sitä kliseistä Toscanaa, jossa tähytään sypressejä ja oliivitarhoja hevosen selästä ja siemaillaan viinejä luomutilalla.

”Hän aisti niskassaan takanaan törröttävän masuuni nelosen mustan tornin. Jättiläismäinen hämähäkki, joka ahmaisee, sulattaa ja oksentaa päästöt taivaalle. Korkean rakennelman savupiipuista osa oli ajan syömiä ja käyttökelvottomia, osa toimi yhä ja hönkäili taivaalle tulta kuin lohikäärme. Toimivista piipuista nousi fluorinsinisiä myrkyllisiä päästöjä, jotka pilasivat ilman lähiseudun lisäksi koko Toscanassa.”

Terästehdas on kirjassa oikeastaan kuin yksi henkilöhahmo. Se määrittää kaikkien lähiympäristön ihmisten mahdollisuuksia, elämää – ja kuolemaa.

Usein minulle käy niin, etten myöhemmin muista lukemani kirjan loppua. Teräksen kohdalla on kuitenkin toisin. Sen loppu oli kaunis, horisontissa kimaltava toivo. En osannut etukäteen lukiessani ajatella – en kirjan imussa kerta kaikkiaan ehtinyt ajatella – kirjan loppua, mutta oikeastaan loppu olikin sitten aivan ainut mahdollinen. Ja juuri täydellinen. Minulla on tapana antaa kirjoille tähtiä mielessäni, ja Teräs on minulle aivan kirkkaasti viiden tähden romaani.

Kirjaan liittyvä resepti: cantuccini