Omat kirjasuosikkini
-
Domenico Starnone: Solmut – Kuka kertoo totuuden avioliitosta?
Kipeät kirjeet pöytälaatikosta, arkaluontoiset valokuvat salakätköstä, viimeisetkin luurangot kaapeista. Mitä paljastuu vanhan avioparin elämästä, kun menneisyys heitetään yhtäkkiä heidän silmilleen? Domenico Starnonen Solmut (Lacci 2014; suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 2018) kertoo vanhasta avioparista Vandasta ja Aldosta. Kaikki on parilla ainakin näennäisesti hyvin: aikuiset lapset ovat jo omillaan ja menneet kriisit on selätetty. Yllättävät tapahtumat parin vanhoilla päivillä tuovat kuitenkin päivänvaloon vaikean menneisyyden, jonka jokainen perheenjäsen näkee omalla tavallaan. Domenico Starnonelta on suomennettu kaksi teosta, tämä Solmut ja uudempi Kepponen tältä vuodelta. Kepposkirjasta tulen kirjoittamaan vielä myöhemmin, mutta avataan nyt hieman Solmuja. Sitä oli kiinnostava alkaa lukea, sillä sitä on luonnehdittu Elena Ferranten Hylkäämisen päivien sisar(vai veli?)teokseksi ja Starnonen vaimoa Anita Rajaa…
-
Goliarda Sapienza: Elämän ilo – Millainen on 1900-luvun nainen?
Elämän ilon päähenkilö Modesta syntyy enteellisenä päivänä 1.1.1900 kuin edustamaan vuosisatansa naista. Millaiseksi tämä edustustehtävä muotoutuu? Goliarda Sapienzan Elämän ilo (L’arte della gioia 1998, suom. Laura Lahdensuu 2014) kertoo Modestan vaiherikkaasta elämästä 1900-luvun alun Sisiliassa. Modesta elää kapinallista elämää, johon mahtuu niin kurjuutta kuin loistoakin, lukuisia rakkaussuhteita, manipulointia ja politikointia. Taustalla porottaa Sisilian uutta elämää luova mutta armoton aurinko. Siirryin kesän luku-urakassa tiiliskivestä toiseen. Ihan kevyttä kesälukemista ei tämä yli 700-sivuinen, rönsyilevä ja kerronnallisilta ratkaisuiltaan poukkoileva Elämän ilokaan ollut enkä kuvailisi tätä sinänsä ärsyttävällä sanalla lukuromaani (vauvoille kai ne katseltavat kirjat tehdään?), mutta lukuelämys tämä kyllä oli. Ja sinänsä virkistävää lukea italialaisen naiskirjailijan tuotantoa, sillä sitä on harmillisen vähän suomennettu.…
-
Dante Alighieri: Jumalainen näytelmä – Millainen tie vie Helvetistä Paratiisiin?
Nyt seuraa jotain juhannuksen ilonpitoon todella sopimatonta. Danten juhannusgrillissä tirisee ihmisliha! Dante Alighierin Jumalainen näytelmä (La Divina Commedia 1300-luvun alku; suom. 1912/1963 Eino Leino / Elina Vaara) on keskiajan kirjallisuuden tärkein teos ja italialaisen kirjallisuuden klassikko. Teoksessa Dante tekee unenomaisen matkan Helvetin ja Kiirastulen kautta Paratiisiin ja kuvaa niissä näkemäänsä. Hän edustaa syntistä ihmistä, joka taivaallisten oppaidensa avustuksella löytää oikean tien. Tänään ollaan todella ison äärellä. Sain vihdoin luettua Jumalaisen näytelmän. Niin, luettua ja luettua. Helvetti meni helposti, mutta Kiirastuli jo koetteli ja Paratiisissa vähän poukkoilin. Tämä on ilmeisesti hyvinkin yleinen kokemus tämän näytelmän äärellä. Helvetti on teoksen paitsi tunnetuin myös helpoimmin ymmärrettävänä pidetty osa, kun taas Paratiisia pidetään vaikeatajuisimpana…
-
Bengt Jangfeldt: Axel Munthe – Tie Caprin huvilalle
Millainen mies oikein on lääkäri–kirjailija–maailmanmatkaaja–naistenmies–eläinoikeustaistelija–seurapiirijulkkis? Entä mitä tekee sfinksi Caprin välimerellisellä paratiisisaarella? Bengt Jangfeldtin Axel Munthe – Tie Caprin huvilalle (WSOY 2010; yhdistelmä ruotsinkielisestä alkuteoksesta En osalig ande (2003) ja englanninkielisestä lyhennetystä laitoksesta Axel Munthe – The road to San Michele (2008); suom. Juhani Lindholm) kertoo ruotsalaisen Axel Munthen (1857–1949) uskomattoman elämäntarinan. Nimensä kirja on saanut San Michelen huvilalta, jonka Munthe rakennutti Caprille ja joka on nykyisin saaren päänähtävyyksiä. Nyt täytyy myöntää, että törmäsin Axel Munthen nimeen ensimmäisen kerran vasta matkatessani itse Caprille viime kesänä. Tai ainakin silloin sen vasta todella huomioin. Mietin, mikä tämä ruotsalainen mies on ja miksi hänen nyt museona toimiva kotinsa on sellainen nähtävyys. Päiväreissulla Caprilla…
-
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin – Keitä ovat Italian renessanssin sankarittaret?
Elämänura aviomiehen omaisuutena, suljetun luostarin nunnana tai halveksittuna prostituoituna. Vai sittenkin jotain muuta? Millaista oli naistaiteilijan elämä renessanssiajan Italiassa? Mia Kankimäki kirjoittaa teoksessaan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) ”yönaisista”, rohkeista oman tiensä kulkijanaisista renessanssiajalta tähän päivään. Näitä naisia Kankimäki ajatteli unettomina öinä ja lähti matkalle maailman ympäri heidän jäljissään. Naiset joita ajattelen öisin yhdistelee yönaisten elämäntarinoita Kankimäen matkapäiväkirjaan. Kirja jakautuu kolmeen osaan: ensimmäisessä kerrotaan Karen Blixenistä ja Afrikasta, toisessa 1800-luvun tutkimusmatkailijoista ja kolmannessa kuvataiteilijoista. Olin aiemmin lukenut Kankimäeltä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (käännetty muuten myös italiaksi: Cose che fanno battere più forte il cuore – nimi on yhtä ihana ja runollinen myös italiaksi!), jota kerta kaikkiaan rakastin. Paitsi että japanilaisen Sei Shōnagonin listaukset Tyynynaluskirjassaan olivat hurmaavia…
