Karanteenikirjallisuutta: Decamerone

Pinnalla nyt: karanteeni- ja kulkutautikirjallisuus. Näihin lukeutuvat ainakin Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan, Albert Camus’n Rutto ja Giovanni Boccaccion Decamerone.

Giovanni Boccaccion Decamerone (Il Decamerone 1349–1353, suom. Ilmari Lahti ja Vilho Hokkanen 1947/1963) on italialaisen kirjallisuuden ja samalla länsimaisen kirjallisuuden merkittävimpiä klassikoita. Se on kokoelma varhaisia novelleja, jotka suorasukaisilla juonenkäänteillään viihdyttävät nykylukijaakin.

Pian 700 vuotta täyttävä Decamerone on saanut nyt koronapandemian aikaan uutta huomiota. Muun muassa Helsingin Sanomissa kehotettiin hiljattain meitä ottamaan oppia Decameronen nuorten ilosta näinä vaikeina aikoina. Decameronessa pakoillaan mustaa surmaa ruttokaranteenissa, jossa aika kuluu kuitenkin rattoisasti tarinoita kertoen. Ja huh, niitä tarinoita riittää tässä kirjassa satojen sivujen verran, joten ajankulua riittää 2020-luvun karanteeniinkin. Tarina on edelleen se, mikä vetää puoleensa ja yhdistää ihmisiä.

Sata tarinaa

Decamerone on kokoelma tarinoita, jotka kymmenen nuorta – seitsemän naista ja kolme miestä – kertovat toisilleen paettuaan Firenzestä mustaa surmaa läheiselle maaseudulle. Nimi Decamerone tulee kreikasta, jossa deka tarkoittaa ’kymmenen’ ja hemera ’päivä’. Nimi viittaa kymmeneen päivään, joiden kunkin aikana nuoret kertovat kymmenen tarinaa. Kullakin päivällä on oma teemansa, esimerkiksi rakastuminen, onni ja epäonni. Jokaisesta tarinasta on kirjassa pieni yhteenveto, esimerkiksi tähän tapaan (seitsemännen kirjan toinen kertomus):

”Peronellan mies tulee yllättäen kotiin, ja Peronella piilottaa rakastajansa viinitynnyriin. Kun mies kertoo myyneensä tynnyrin, vaimo selittää myyneensä sen jo toiselle ostajalle, joka on ryöminyt siihen katsoakseen onko se eheä. Rakastaja tulee ulos, panee miehen kaapimaan tynnyrin puhtaaksi ja käskee tuoda sen kotiinsa.”

Mitä ihmettä? Ja entäs tämä (kahdeksannen kirjan kahdeksas kertomus):

”Naimisissa oleva mies viettelee ystävänsä vaimon. Sen havaittuaan petetty mies kostaa sulkemalla viettelijän arkkuun, jonka kannella hän sitten makaa tämän vaimon.”

Tarinat eivät tosiaan ole kovin kevyttä kamaa. Usein niissä on seksiä, pettämistä, petkuttamista ja kostonhalua, väkivaltaakin. Papit, munkit ja nunnat ovat syntisten etujoukoissa (kolmannen kirjan ensimmäinen kertomus):

”Lamporecchiosta kotoisin oleva Masetto tekeytyy mykäksi ja pääsee puutarhuriksi nunnaluostariin, missä nunnat pyrkivät kilpaa makaamaan hänen kanssaan.”

Pelkkien yhteenvetojen lukeminen on jo viihdyttävää. Kaikkia sataa tarinaa ei tarvitse lukea tutustuakseen klassikkoon. Oikeastaan, kun on lukenut muutamia tarinoita, on jo saanut hyvän käsityksen siitä, mistä kirjassa on kyse. Omassa lukupiirissäni luimme kirjan pari vuotta sitten, ja kaikilla meillä oli sama kokemus: tarinoissa on sen verran paljon toistoa, ettei kukaan ollut lukenut niitä kaikkia, mutta olimme kyllä viihtyneet niiden tarinoiden parissa, jotka olimme lukeneet.

Boccacciolaista kieltä

Decamerone yllättää lukijan, jos tämä odottaa jotain tylsää, sievistelevää keskiaikaista jaarittelua. Italiassa käytetään toisinaan sanontaa linguaggio boccaccesco, jolla viitataan vulgaariin kielenkäyttöön. Esimerkiksi Signoren italian kielen ja kirjallisuuden opettaja – äidinkielenopettajalle sopivaan tapaan – torui oppilaitaan linguaggio boccaccescon käytöstä, kun nämä kiroilivat luokassa.

Decameronessa kertoja on tietoinen tarinoidensa rohkeudesta ja vierittää vastuun lukijalle (kyllä, tässä on meille disclaimer suoraan myöhäiskeskiajalta):

”Joku teistä ehkä väittää, että olen näitä kertomuksia kirjoittaessani ottanut itselleni liian suuria vapauksia ja antanut naisten joskus kertoa ja vielä useammin kuunnella asioita, joiden kertomista tai kuuntelemista ei pidetä kunniallisille naisille soveliaana. Kiellän tämän, sillä mikään ei ole niin sopimatonta, ettei sitä säädyllisin sanoin ilmaistuna voisi kertoa kuka ja kenelle tahansa. Olen mielestäni menetellyt juuri niin. Mutta vaikka olettaisimmekin, ettei asia ole näin – en tahdo kiistellä kanssanne, koska kumminkin joutuisin tappiolle – niin kysyttäessä, miksi olen niin tehnyt, voin sanoa, että minulla on siihen monta syytä.”

Selittelyt jatkuvat koko kirjoittajan loppusanojen ajan. Hän ottaa huomioon monenlaisia vastaväitteitä ja vapauttaa sitten selityksillään itsensä vastuusta. Tämä on minusta aivan erityisen kiehtovaa! Erityistä on myös se, että kertoja kertoo tarinoiden olevan naisille tarkoitettuja, he kun erityisesti kärsivät toimettomuudesta. Toisaalta läpi kirjan kehyskertomuksen toistuu muiden tarinankertojien ja naisten itsensäkin huoli siitä, mikä on naisten korville sopivaa kuultavaa.

”- – naiset olivat tunteneet olonsa aluksi hieman hämilliseksi, mikä näkyi selvästi heidän poskiinsa kohoavasta kainosta punasta. Mutta vähitellen he saattoivat merkitsevästi toisiinsa silmäillen tuskin pidättää nauruaan.”

Vaikka tarinat usein paljastavat esimerkiksi uskonnollisten tahojen inhimillisyyden eli heidänkin kokemansa halut ja ahneuden, tarinoiden tarkoitus ei kuitenkaan ole pahoittaa kenenkään mieltä tai loukata vaan ihan vain huvittaa ja saada aika kulumaan. Ihminen tuntee ihmisen, ja se sekä lohduttaa että naurattaa.

Musta surma

Decamerone sijoittuu vuoteen 1348, jolloin mustaksi surmaksi nimitetty rutto saapui Firenzeen. Varotoimenpiteitä otettiin silloinkin käyttöön, mutta ne eivät juuri tehonneet, kuten kertoja kuvaa:

”Ei tiede eivätkä inhimilliset varotoimenpiteet mahtaneet mitään tälle kamalalle kulkutaudille. Turhaan perustettiin terveydenhoitolautakuntia, jotka lakkaamatta puhdistuttivat kaupungin katuja, turhaan kiellettiin sairailta sisäänpääsy, turhaan annettiin lukuisia neuvoja terveyden säilyttämiseksi.”

Sosiaalista etäisyyttä ei selvästikään tuolloin noudatettu, sillä Decameronen kymmenen nuorta tapasivat kirkossa ja pakenivat maaseudulle ”kamarineitojensa ja – – palvelijainsa saattamina”, olivathan kyseessä ylhäisten sukujen nuoret. Epidemian alussa kuolleita keräännyttiin suremaan yhdessä, mutta myöhemmin tästä tavasta luovuttiin ja kaupungin asukkaat alkoivat karttaa toisiaan tai paeta Decameronen nuorten tavoin maaseudulle. Firenze oli sekasorrossa ja täynnä haisevia ruumiita.

Musta surma oli hirvittävä tauti:

”- – sairauden alkaessa saivat niin miehet kuin naiset nivusiinsa ja kainalokuoppiinsa paiseita – jotkut ison omenan tai munan kokoisia, jotkut pienempiä – joita kansa nimitti ruttopaiseiksi. Ennen pitkää nämä paiseet levisivät sairastuneen koko ruumiiseen. Jonkin ajan kuluttua taudin luonne muuttui. Se ilmeni tällöin siten, että käsivarsiin ja reisiin ilmaantui mustia tai sinertäviä läiskiä, jotka levisivät muuallekin ruumiiseen, toisilla isoina ja harvoina, toisilla pieninä ja lukuisina.”

Kauheuksista huolimatta rutosta päästään Decameronessa nopeasti eteenpäin eikä kauheuksilla mässäillä. Kirjan lopussa nuoret toteavat, että heidän pakomatkansa on ollut onnistunut: on ollut laulua, soittoa, ruokaa ja juomaa, heillä on ollut hauskaa. He voivat nyt palata kotiin.

Kirjaan liittyvä resepti: punasipulit punaviinissä