Viola Ardone: Nimeni on Oliva Denaro – Minun nimeni, minun tarinani
Tositarinaan perustuva Viola Ardonen romaani Nimeni on Oliva Denaro kertoo nuoren tytön elämästä ja mahdollisuuksista 1960-luvun Sisilian vanhoillisessa kyläyhteisössä. Naisen oma ”kunnia” sanelee rakkauselämän ratkaisut, kun avioliitto tulee ajankohtaiseksi. Vaikka oma perhe olisi tukena, miten käy, kun muu yhteisö kääntyy omaa oikeuttaan hakevaa jäsentään vastaan?
- Oliva Denaro, 2021
- Aula & Co, 2023
- suom. Laura Lahdensuu
Nimeni on Oliva Denaro on tämän syksyn uutuuskirjoja. Pidin todella paljon Ardonelta aiemmin suomennetusta Lasten juna -romaanista. (Kommenttini tuosta kirjasta olikin päässyt Oliva Denaron kansiliepeeseen!) Siksipä minulla oli tälle Olivallekin aika korkeat odotukset, jotka eivät valitettavasti ihan täyttyneet. Mutta tietynlaisen jatkumon kirjat luovat: ne tuovat esiin Euroopan historian ehkä vähemmän kaunokirjallisuudessa käsiteltyjä tapahtumia lasten ja nuorten näkökulmasta. Eräs Lasten junan henkilöhahmoista esiintyy myös Oliva Denaron sivuilla!
Tositarina
Jo ennen kuin olin lukenut Oliva Denaroa (luin sen ensin italiaksi ennen suomennoksen ilmestymistä), olin kirjan kustantajan Aula & Co:n nettisivulta lukenut käytännössä koko kirjan juonen (sittemmin sivun tekstiä on muokattu): 1960-luvulla Sisiliassa elävä 16-vuotias Oliva Denaro torjuu hänestä kiinnostuneen miehen lähentelyt, ja koska mies ei hyväksy tilannettaan, hän raiskaa Olivan. Tästä käynnistyy prosessi, jota kutsuttiin korjaavaksi avioliitoksi: raiskattua ja raiskaajaa alettiin järjestää avioliittoon, jolla tapahtuma saataisiin ”soviteltua”. Tähän Oliva ei kuitenkaan suostu, vaan haluaa ilmoittaa miehestä poliisille. Tämä herättää tuon ajan pienessä sisilialaiskylässä pahennusta.
Kuten kustantajankin sivulta voi nyt lukea, Oliva Denaron tarina perustuu tositarinaan, sisilialaisen Franca Violan (s. 1948) elämään. En tiennyt tosipohjaisuudesta kirjaa ensi kertaa lukiessani, mutta se selittää tietyt asiat, jotka koin varsinkin ensimmäisellä lukukerralla puutteina. Tarina itsessään on nimittäin todellakin kertomisen arvoinen, mutta koin, että se olikin kirjan suurin ansio. Kuvaus Olivan raiskauksesta on järkyttävä ja jää mieleen kerronnan intensiteetistä. Tässä kohdassa kirjailijan taidot tulevat esiin parhaimmillaan.
Muutoin koin kuitenkin etenkin perhesuhteiden kuvauksen ja Olivan paikoin lapsekkaan (ja sinänsä kyllä perustellun ja sympatiaa herättävän) kertojanäänen kirjassa jotenkin päälle liimatuiksi. Se ehkä selittyy tarinan tosipohjaisuudella: otetaan tarina ja yritetään herättää se henkiin. Kuvitellaan ja rakennetaan kertoja–päähenkilölle ääni, luodaan ympärille henkilöhahmot. Tietynlainen kulissin tuntu vaivasi minua lukiessa, enkä lopultakaan tiedä, vähenikö sen tuntu tiedosta, että kyseessä on tosipohjainen tarina.
Tyttö, nainen, perhe
Jos kirjan juoni tulikin jo kuvailtua – se ei yllätyksiä valitettavasti tarjoa ja valitettavasti siinä(kin) mielessä, että naisen asema oli juuri niin kurja, kuin sen voi kuvitella olleen – kirjan maailmaan voi päästä sisään myös tarkastelemalla Olivan perhesuhteita. Olivalla on kaksosveli Cosimino, joka saa vapaasti viilettää ja vihellellä ympäri kyliä samalla, kun Olivan pitää istua kotona nilkat ristissä säädyllisen mittaisessa hameessa. Melko alleviivaavaa.
Alleviivaavan rakennettu on myös Olivan isä, joka on ah niin lempeän hiljainen ja ymmärtäväinen siinä missä äiti ja sisko ovat hankalia ja sorrettuja – kas, kun ovat naisia. Etenkin kirjan lopun vuorottelu isän ja tyttären kertomana on jo tarpeettoman vaivaannuttava: toinen aloittaa siitä, mihin toinen jäi. Katsokaa: Kaikki miehet eivät ole pahoja! Isäkin voi ymmärtää tytärtään! Koskettavaa toki on, että oma perhe yrittää oman ymmärryksensä rajoissa olla tyttären tukena.
Tietyistä heikkouksista huolimatta on vielä syytä toistaa, että järkyttävä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, sillä se, mitä tosielämän Franca Violalle tapahtui, tapahtui lukemattomille naisille – ja tapahtuu edelleen. Oliva Denaro on anagrammi kirjailija Viola Ardonen nimestä: Olivan kohtalo voi olla kenen tahansa naisen kohtalo, Oliva voi olla Viola. Kirjan suomenkielinen nimi Nimeni on Oliva Denaro tuo onnistuneen lisän nimitematiikkaan: tuon tarinani esiin omalla nimelläni. Tämä on nimeni ja tämä tarinani. Samalla yksittäisen naisen tarina on aina monien muidenkin naisten tarina. ”Nimeni on Oliva Denaro” voisi myös olla lausahdus, jolla ilmianto poliisille aloitetaan, vaikka tässä tarinassa perhe hoitaa pitkälti puhumisen tyttären puolesta.
Tosielämän Franca Viola ja hänen fiktiivinen siskonsa Oliva Denaro nousivat yhteisönsä julmia perinteitä vastaan, Viola Ardone taistelee omalla tavallaan tuomalla tarinan ihmisten tietoisuuteen. Korjaavan avioliiton perinne ei takuulla ole kaikkien lukijoiden tiedossa, ja laki siitä kumottiin Italiassa vasta vuonna 1981!
Muita historiallisia naiskohtaloita Sisiliasta:
- Stefania Auci: Sisilian leijonat – Tarina Florion perheen vaiheista 1
- Dacia Maraini: Mykkä herttuatar
- Goliarda Sapienza: Elämän ilo
Kirjaan liittyvä resepti: caponata
2 kommenttia
Viiru
Hauska tuo kansilievejuttu, olet selvästi nyt kirja-alan vaikuttaja hehe ;). Minusta on kyllä kiva, että blogikirjoituksetkin huomioidaan kansilehtiä valmistellessa. Joskushan kirja saattaa jäädä valtamedioissa vähälle huomiolle, mutta joku on saattanut käsitellä sitä blogissaan hyvinkin perusteellisesti ja asiantuntevasti. Minua kerran nauratti, että erään lukemani kirjan kansilehteen oli lainattu kotikaupunkini paikallislehden Itä-Hämeen arvostelua. Kieltämättä vähän tuntui siltä, että eikö mistään isommasta lehdestä löytynyt positiivista arvostelua, mutta arvio mikä arvio :D.
Terkkuja täältä, ilmat on vihdoin viilenemässä ja Alpinit paahtaa kastanjoja puistossa 🙂
Kirja ja keittiö
On kyllä tietyllä tavalla oireellista, että oma kommenttini oli päätynyt kirjaan, vaikka toisaalta on toki kiva, että kaikenlaista keskustelua kirjoista käydään – nykyisin puhutaan niin paljon lukutaidon rappiosta ja lukemisen vähyydestä, että kai kaikki huomio on tavallaan hyvää huomiota… Kaikilla pitää siis ehdottomasti olla oikeus osallistua kirjakeskusteluun. Paljon on kuitenkin viime aikoina keskusteltu myös kritiikin kuolemasta, ja itse en todellakaan ole mikään taidekriitikko, kaukana siitä! Sikäli omat aivoitukseni eivät ehkä kaipaisi huomiota, heh. Juuri viime viikon Suomen Kuvalehdessä oli Ville-Juhani Sutisen essee lukijan aikakaudesta. Siinä hän suree mm. sitä, etteivät ammattitaidolla tehdyt kirja-arvostelut kiinnosta, vaan ”myynti saa enemmän pontta sosiaalisen median influenssereiden pikasuosituksista”. Näin se valitettavasti on. Kustantamot seuraavat tarkasti kirjoistaan käytävää somekeskustelua, koska muutakaan keskustelua ei ole. Ja tässä nyt siis ”keskustelu” on todellakin eri asia kuin ammattilaisen kirja-arvostelu. ”Näin lukijoiden vaatimukset heijastuvat suoraan kustantamoiden toimintaan.” Tässäkin painava viesti siitä, että ehkä minun blogiani ei pidä liian tarkkaan kaivella!
Ihanan syksyinen kuva tuli mieleeni, nauttikaa viilenneistä ilmoista ja kastanjoiden tuoksusta! 🙂