Stefania Auci: Sisilian leijonat – Tarina Florion perheen vaiheista 1

Sisilian leijonat on kansainvälinen menestysromaani, joka ei vakuuttanut minua lainkaan. Missä vika?

Stefania Aucin Sisilian leijonat – Tarina Florion perheen vaiheista 1 (I leoni di Sicilia 2019, suom. Taru Nyström, Sitruuna 2021) on tarina varakkaasta sisilialaisesta Florion suvusta. Italian rikkaimpiin kuuluneet Floriot rakensivat menestyvän yritysimperiumin 1800-luvulla. Kirja kertoo heidän vaiheistaan aivan 1700-luvun viimeisistä vuosista 1800-luvun loppupuolelle.

 

Hyvin alkaa tämä kirjavuosi: esittelen blogissani kirjan, jota en meinannut saada luettua loppuun. Olin varannut kirjan (ja onneksi jotain muutakin, siitä myöhemmin) lomalukemiseksi joululle. Odotin ehkä, että tämä Sisilian leijonat olisi jonkinlainen lukuromaani, vetävästi kirjoitettu historiallinen draama. Vetävän sijaan se oli kuitenkin niin tylsä, että suurimman osan ajasta ajatukseni harhailivat ihan jossain muualla. Lopuksi kirjan lukemiseni oli hyvinkin… hmm, kursorista.

Oliko sitten järkeä taistella kirja loppuun asti ajatukset jossain ihan muualla? Ei. Ajattelin, että ehkä tällaisestakin lukukokemuksesta kuitenkin voi kirjoittaa. Vaikka siis joudun teilaamaan teoksen aika täysin, vikaa oli kyllä minussakin lukijana. Vähän hävettää, mutta menköön tällä kertaa näin!

Sisilian leijonat on kuitenkin ollut kansainvälinen menestys. Se on käännetty useille kymmenille kielille, siitä ollaan tekemässä TV-sarjaa ja Auci on julkaissut kirjalle toisen osankin, L’inverno dei leoni (”Leijonien talvi”; linkki kustantajan sivulle). Googletellessani italiankielisiä arvosteluja löysin melkein pelkästään myönteisiä mielipiteitä (vaikka Google ehdottikin minulle ”I leoni di Sicilia recensioni negative”). Olen vähän ihmeissänikin, mikä joko minua tai tätä kirjaa vaivaa?!

Mahtimiehet – ja -naiset?

Sisilian leijonat perustuu tositapahtumiin, ja sen suurin ansio onkin siinä valtavassa taustatyössä, jonka Stefania Auci on selvästi tehnyt. Kirjan kansiliepeen tekstin perusteella hän on suhtautunut projektiinsa hyvin kunnianhimoisesti: kaikkien Florion sukuun liittyvien tietokirjojen opiskelun lisäksi hän metsästi antiikkiliikkeistä ja kirpputoreilta sukuun liittyviä vihjeitä. Pisteet hänelle!

Florion suku kuului Italian rikkaimpiin 1800-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Alunperin calabrialaiset veljekset Paolo ja Ignazio perustivat 1800-luvun alussa Palermoon maustekaupan, josta liiketoiminta vähitellen laajeni ja Paolon pojan Vincenzon otettua yrityksen hoitoonsa alkoi kukoistaa. Bisnekset käsittivät lopulta muun muassa laivayhtiön, marsala-viinitiloja ja tonnikalan tuotantolaitoksia. Tuottava liiketoiminta vaati kuitenkin uhrauksia kaikilta, ja sisilialaiset suhtautuivat pitkään Florioihin jopa vihamielisesti. Liiketoiminnan ohella kauppaa hierottiin ajan hengen mukaisesti myös edukkaista naimakaupoista.

Kirjan hyvin kursorisestikin lukemalla suvun tarina piirtyy tekstistä hyvin esiin. Itse asiassa kirjan juoni paljastuu jo kirjan alkusivujen sukupuusta: kuka oli kenenkin kanssa naimisissa ja minkä nimisiä lapsia he saivat. Näitä naimisiinmenoja ja lasten syntymisiä kirjassa sitten seurataan kronologisesti aikajärjestyksessä. Sisällysluettelosta puolestaan paljastuu, millä Floriot kulloinkin kävivät kauppaa. Luvut on nimittäin nimetty Florioiden kaupankäynnin kohteiden mukaan: mausteet, silkki, kaarna, rikki… Tosin lopun ”Hiekka” jää tästä irralliseksi.

Ja siihen se jääkin. Mitään jännitystä, jännitettä, mitään mielenkiintoa ei minulle oikein syntynyt. Kirja on kuin paisutettu aikajana. Rivien välissä ei ole mitään. Ihmiset syntyvät, kuolevat, menevät naimisiin, bisnes kasvaa. Vuodet ja vuodenajat vaihtuvat. Välillä hypätään ajassa eteenpäin ja kerrotaan pluskvamperfektissa, miten paljon aikaa mistäkin tapahtumasta oli jo kulunut. Välillä kerronnassa päästään eteenpäin vain tyhjillä lauseilla: ”Viikot kuluvat toinen toisensa perään. Joulu lähestyy.” Kiinnostavaa.

Henkilöhahmot ja heidän välisensä suhteet eivät myöskään sytytä. Tarinaan on yritetty saada kielletyn rakkauden makua useampaankin kohtaan, mutta traagisuus jää niistä kauas. Taika raukeaa ennen kuin sitä onkaan. Sisilian leijonat tekee leijonista lampaita. Minulle ei piirry kuvaa ”mahtavasta Florion suvusta”, koska kirjan sivuilta heidän kamppailunsa ei välity minulle asti.

Tarinaa olisi hyvin voinut terävöittää niin, että siinä seurattaisiin tarkemmin vain yhtä henkilöä ja hänen näkökulmaansa. Tämä olisi hyvin voinut olla esimerkiksi Giuseppina, suvun naisten voimahahmo. Nyt fokus hajoilee sinne tänne eli ei loppujen lopuksi oikein mihinkään. Jos Auci on esimerkiksi halunnut kuvata, millaisia voimakkaita naishahmoja suvussa bisnesmiesten rinnalla on (aavistan tekstistä tällaisen yrityksen), miksi ei olisi keskittynyt pelkästään heihin?

Kaikkipätevä kertoja

Valitettavasti Sisilian leijonat ei myöskään ole tyylillisesti tai kerronnallisesti kummoinen kirja. Päinvastoin: en oikein saa kerronnasta tolkkua. Luvut alkavat kursiivilla kirjoitetulla historiallisten tapahtumien kouluainemaisella listauksella, mikä on ilmeisesti jonkinlainen tarinan tapahtumien kontekstiin asettaminen. Historian tapahtumia seuraa vielä (jostain syystä sitten ei kursiivilla?) kirjoitettu faktapläjäys suvun kulloisestakin kaupan kohteesta.

Esimerkiksi kun Floriot myyvät tonnikalaa, kerrotaan, että ”tonnikalat ovat rauhallisia, hopeakylkisiä eläimiä, jotka kykenevät uimaan satapäisinä parvina kymmenien kilometrien matkoja”. Mistä tämä ääni oikein tulee? Opettajako se siellä luennoi? (Stefania Auci on ammatiltaan opettaja, ja tiedän itse valitettavan hyvin, miten oma opettajan ääni välillä tulee esiin ei-toivotuissa paikoissa…)

Kummallisinta on, että kertoja ei saa pidettyä itseään kurissa vaan pätee samanlaisilla tietoiskuilla yhtäkkiä myös kesken kaunokirjallisen kerronnan. Niissä on vaivaannuttavan opettavainen sävy. Irralliset tietotekstiosuudet olisi pitänyt osata kirjoittaa kaunokirjallisen tekstin sisään, antaa tapahtumien kummuta niistä, luottaa lukijaan ja kirjailijan luomaan maailmaan, antaa sen kantaa. Hyvä esimerkki toisenlaisesta ratkaisusta, 1800–1900-lukujen Sisilian kuvauksesta, on Tiikerikissa, jossa kaikki tapahtumat ja henkilöhahmot ilmentävät Sisiliaa ja kertovat siitä omaa, syvällistä tarinaansa.

Auci on selvästi ollut todella innoissaan kirjoituskohteestaan ja ottanut siitä selville kaiken mahdollisen. Hyvää työtä! (Tämä on se opettajan ääni.) Mutta: kaiken taustatyön ei tarvitsisi näkyä valmiissa tekstissä. Riittäisi, kun itsellä on faktat niin hallussa, että on varma olo tekemisistään. Kaikkea omaa tietoa ei tarvitse luetteloida kirjaan. Kirja on nyt liikaa juuri kaikkea mahdollista.

Ja miksi Auci ei olisi sitten kirjoittanut ihan puhtaasti tietokirjaa? Valtava taustatyö olisi takuulla riittänyt sellaisen kirjoittamiseen, eikä kirjailija olisi kokenut kaiken taustatyön menevän hukkaan, kuten hän ilmeisesti nyt on pelännyt käyvän. Tietokirjaan olisi voinut hyvin ujuttaa mukaan myös kaunokirjallisia osuuksia – ei toisinpäin. Niillä olisi voinut herätellä Florioita henkiin. Florioista on tietysti takuulla kirjoitettukin paljon, mutta jonkin uuden näkökulman olisi vielä voinut tiristää esiin.

Kerronnan ja tyylin ongelma on sekin, että välillä lauseet töksähtävät todella pahasti. Kirja on täynnä yhden sanan lauseita ja jopa kappaleita. Nekin. Ovat. Vaivaannuttavia.

”Viereisessä huoneessa oveksi ripustetun verhon toisella puolella Ignazio on herännyt kylmään. Hän tuijottaa pimeyteen. Kuulee.”

Valitettavasti en keksi kirjasta paljonkaan hyvää sanottavaa, mutta voin todeta, että taidan kaiken kansainvälisen hehkutuksen keskellä olla mielipiteineni aika yksin. Ja kuten todettu: minua ei nyt lukijanakaan voi tämän kirjan kohdalla kehua. Lupaan skarpata jatkossa!

PS. Historiallista (nais)näkökulmaa Sisiliaan löytyy myös teoksista Mykkä herttuatar (1700-luku) ja Elämän ilo (1900-luku), joita voin molempia suositella.