Giuseppe Tomasi di Lampedusa: Tiikerikissa – Ikuinen ja muuttumaton Sisilia

Ei mitään uutta Sisilian auringon alla?

Giuseppe Tomasi di Lampedusan Tiikerikissa (Il Gattopardo 1958, suom. Tyyni Tuulio, WSOY 1959) sijoittuu 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Sisiliaan, aikaan Italian yhdistymisen alla ja sen jälkeen. Se kuvaa Molempain Sisiliain kuningaskunnan romahtamista Salinan ruhtinasperheen näkökulmasta. Kirja koostuu kahdeksasta eri osasta, jotka kuvaavat eri ajanjaksoja osin eri henkilöhahmojen näkökulmasta.

Tämä Tiikerikissa on ollut minulla projektina… pitkään. Se on klassikko, siinä on hienoja aineksia – ja minusta se on puuduttava. Se on todella puuduttava. Kun keväällä luin Eero Hämeenniemen Etelä-Italian matkoista ja hänen kotitalostaan, jossa aiemmin asui Tiikerikissan kirjoittaja Giuseppe Tomasi di Lampedusa, päätin vihdoin tarttua tiikerikissaa karvoista ja saada tämän kärsimyksen päätökseen.

Tiikerikissa jatkaa aatelisteemaa, joka kehittyi tälle kesälle ihan vahingossa. Ensin oli mykkä herttuatar, sitten puussa elävä paroni ja nyt kissaeläintä muistuttava ruhtinas. Tähän on tämäkin teema hyvä päättää. Ja koska edeltävä paronikirja vei sekin minut välillä horrokseen, lupaan seuraavaksi tarttua johonkin vähän vetävämpään teokseen! Se ei silti tarkoita, että Tiikerikissa olisi huono romaani, ei lainkaan. Onhan se vuoden 1959 Premio Strega -voittajakin (kaikki voittajat listattu täällä). Siitä on myös tehty ylistetty elokuva, Luchino Viscontin ohjaus vuodelta 1963.

 

Päähenkilönä Sisilia

Sisilia on tavallaan Tiikerikissan päähenkilö. Se on kirjoitettuna rivien väliin ja kaikkien henkilöhahmojen sisään. Kirjan perimmäistä ideaa onkin ehkä vähän vaikea ymmärtää, ellei sattumoisin ole sisilialainen tai italialainen (nämä eivät kirjan hengen mukaisesti välttämättä ole sama asia) tai muuten edes sen verran sisällä Italian historiassa, että Sisilian lukuisat valloittajat, risorgimento ja Garibaldi ovat tuttuja. Minä tiedän Sisilian historiasta ja Italian yhdistymisestä ihan perusasiat, mutta historian kaikki syy- ja seuraussuhteet eivät ole koskaan oikein uponneet päähäni.

Näistä lähtökohdista siis luin kirjaa; tämä taisi olla tältä bloggaajalta jonkinlainen vastuuvapauslauseke heti tähän alkuun! Onneksi tämän neljännen painoksen alussa on Italian kirjallisuuden tuntijan Roberto Wisin alkusanat, jotka auttavat ymmärtämään kirjan historiallista kontekstia.

Tiikerikissa kuvaa Salinan ruhtinassukua Italian yhdistymisen (1861) alla ja sen jälkeen – toisin sanoen siirtymävaihetta kahden aikakauden välissä ja Molempain Sisiliain kuningaskunnan luhistumista. Suvun mahtihahmo on ruhtinas Fabrizio, varojaan menettävä ja melankolinen mietiskelijä, jonka eräänlaiseksi vastakohdaksi asettuu köyhtynyt mutta poliittisesti kunnianhimoinen sisarenpoika Tancredi, toiminnan mies. Köyhä Tancredi rakastuu lumoavan kauniiseen Angelicaan, joka on uusrikkaan ja itsevarman pormestarin tytär – vastakohtien liitto, jonka Fabrizio kuitenkin siunaa. Mukana häärii myös hieman höperö kirkonmies, isä Pirrone. Jokaisen hahmon luonne ja asema yhteiskunnassa kertoo omaa tarinaansa tapahtuma-ajan tilanteesta.

Tancredin ja Angelican rakkaustarinasta ei tule onnellista, kuten myöhemmin selviää – eikä koko Salinan suvun tarinasta uuden aikakauden koittaessa. Ruhtinaiden Sisilia(i)n aika on ohi.

Jatkuvista muutoksista huolimatta Sisiliassa tuntuu silti olevan jokin ydin, jota ei voi ravisuttaa. Se tulee esiin ruhtinas-Fabrizion monissa mietelmissä:

”Sisiliassa ei ole väliä sillä, tehdäänkö hyvin vai pahoin: synti, jota me sisilialaiset emme koskaan anna anteeksi, on se että yleensä ’tehdään’. Me olemme vanhoja, Chevalley, hyvin vanhoja. Jo ainakin viidenkolmatta vuosisadan aikana olemme kantaneet harteillamme loistavien heterogeenisten sivistysten painoa, ja kaikki ne ovat tulleet muualta, mikään ei ole itänyt meistä itsestämme.”

Tiikerikissan tarina alkaa Garibaldin joukkojen Marsalaan maihinnousun ajankohdasta eli toukokuusta 1860 ja päättyy toukokuuhun 1910, jo pitkälle yhdistymisen jälkeiseen aikaan, kun ruhtinas on kuollut ja kaikki loisto rapissut. Jo aiemmin kuolema tuntuu olevan jatkuvasti ruhtinaan kintereillä, ja lopulta Salinan ruhtinassuvusta on jäljellä vain väärennetyt pyhäinjäännökset ja vuosikymmeniä aiemmin kuollut ja palsamoitu lemmikkikoira, joka viskataan ulos ikkunasta. Sen pituinen se satu. Turha mainitakaan, että tietty kyynisyys leimaa koko tarinaa.

Kuihtuva kauneus

Nyt kun taistelin kirjan loppuun, ymmärsin, miksi se oli aiemmin uuvuttanut minut, mutta ymmärsin myös, miksi se on ollut valtava kansainvälinenkin menestys. Tiikerikissassa on kieltämättä vastustamatonta, ummehtunutta menneen maailman lumoa. Alussa ollaan uuden kynnyksellä ja lopussa jo ihan rappiolla – vääjäämättömässä tuhossa ja dekadenssissa on oma kauneutensa. Välillä kirjasta tuli mieleen jopa jonkinlainen sisilialainen Tuulen viemää ja ruhtinasperheen palatsista rapistuva, tomuinen Tara: ”Tulee ammunnan ja epäjärjestyksen päiviä, mutta Villa Salina pysyy lujana kuin kallio – -”. Siinä missä Scarlettille koitti aina uusi päivä, muistoihinsa vaipuva ruhtinas sen kuin vain myhäilee ja pöyhii pölyttyneitä papereitaan. Rasittava ja rakastettava hahmo!

Ikuisen, pölyisen kuuman Sisilian ja sympaattisen (ja samastuttavan? En ymmärrä, miten koin samastuvani tähän ruhtinashahmoon?!) ruhtinaan ohella parasta kirjassa oli (jo aiemmin mainitun kyynisyyden lisäksi) lämmin huumori: esimerkiksi salia koko yön tanssiaisten jälkeen siivoavat ruhtinasperheen palvelijat kulauttelevat salaa kurkkuunsa juhlaväeltä jääneitä viininloppuja likaisista laseista. Näinhän se menee, ja kertojalla riittää sympatioita hahmoja kohtaan. Huomautettakoon, että kirjoittaja Giuseppe Tomasi di Lampedusa (1896–1957) oli ruhtinas itsekin, ilmeisen tarkkanäköinen sellainen. Tiikerikissa tulee hänen sukunsa vaakunasta – minua kun tämä kissaeläinteema aluksi vähän ihmetytti.

Luin kirjan nuokkuen läpi heinäkuun kuumimpien helteiden. Tiikerikissa onkin sopivan hidassoutuinen ja unettava kirja luettavaksi raskaina loppukesän helteeseen hiljentyneinä iltapäivinä, kun pieni tuulenvirekään ei liikuta pysähtynyttä kuvaa. Kirjassa välillä mikään ei tunnu johtavan (tai liittyvänkään) mihinkään. Samalla voi miettiä, miksi mikään ei tunnu muuttuvan Sisilian auringon alla:

”Aurinko, joka tuona toukokuun kolmannentoista päivän aamuna oli vielä kaukana suurimmasta palavuudestaan, osoittautui Sisilian todelliseksi hallitsijaksi: aurinko, joka oli kiivas ja julkea, aurinko, joka oli myös narkotisoiva, joka mitätöi yksityisen tahdon ja pysytti kaiken orjamaisessa liikkumattomuudessa, kiihkeiden unien ja unten lailla mielivaltaisten väkivaltaisuuksien tuudittamana.”

Ja se kirjan uuvuttavuus sitten…? Minulla meni ihan koko lukuaika siihen, että tajusin asioiden ja hahmojen symboliikan: esimerkiksi kirjan loppupuolen kuuluisa tanssiaiskohtaus on vanhan ja uuden Sisilian kohtaaminen, jossa kuihtuva aatelisto ja nouseva porvaristo juhlivat ja aatelisto saa vielä kerran näyttää voimansa. Ja kuten jo totesin, jokainen yksittäinen henkilöhahmokin kertoo omaa tarinaansa Sisilian senhetkisestä tilanteesta omilla ominaisuuksillaan.

Tällaiset kirjat ovat toki omalla tavallaan nerokkaita, mutta minulle ne ovat suoraan sanottuna vaikeita, sillä en ole mikään nokkela lukija, joka heti laskee 1+1: ahaa, koska tämä miekkonen meneekin nyt tämän naikkosen kanssa naimisiin, tämän täytyy tässä yhteiskunnallisessa kontekstissa tarkoittaa sitä, että... (Ja jaksaa laskea! Joskus asiat haluaa vaan ottaa sellaisina kuin ne ovat.) Välillä tuntuukin, että hitaan sytytyslankani takia monet kirjat pitäisi lukea heti perään toistamiseen. Tiikerikissa ainakin, mutta huh, en pysty tarttumaan tähän enää toistamiseen sen kauniista kohokohdista huolimatta.

Kirjaan liittyvä resepti: pasta alla Norma