Harriet Constable: Viulisti

Viulisti vie lukijan 1700-luvun Venetsiaan ja Vivaldin viuluoppiin. Orpokodin kasvatti Anna Maria häikäisee soitollaan koko kaupungin ja on pian arvaamatonta maestroaankin taitavampi. Tositapahtumiin perustuva romaani nostaa esiin yhden historian unohdetuista naisista.

• Harriet Constable: Viulisti, Bazar, 2025
• The Instrumentalist, 2024, suom. Leena Ojalatva
• 447 sivua

MITÄ? Venetsia, naiset ja musiikki

Viulisti vie kiehtovaan ympäristöön, 1700-luvun Venetsian musiikkimaailmaan. Sitä hallitsivat Antonio Vivaldi (1678–1741) – ja eräs orpotyttö. Kirja on saanut inspiraationsa tositapahtumista.

Venetsialainen orpokoti Ospedale della Pietà saa huhtikuisena aamuna vuonna 1696 uuden asukkaan: sen seinässä olevaan aukkoon jätetään tyttövauva, joka saa nimekseen Anna Maria. Vauvan vastaanottavat nunnat näkevät vauvan katseessa päättäväisyyttä, tästä tulisi vielä jotakin suurta.

Anna Mariasta tuleekin yksi aikansa taitavimmista viulisteista. Hän harjoittelee yhdessä orpokodin muiden tyttöjen kanssa arvostetussa figlie di coro -orkesterissa. Tytöillä on taustallaan toinen toistaan traagisempia tarinoita, ja moni heistä on tavalla tai toisella vammautunut. Musiikista he saavat kuitenkin päämäärän elämälleen, ehkä astinlaudan pois orpokodin ahtaudesta.

Anna Maria saa opettajakseen maestron. Hän on itse Vivaldi, joka osoittautuu arvaamattomaksi ja kateelliseksi, jopa petolliseksi. Orpokodin tyttöjenkin välillä on kyräilyä ja kilpailua, ja nunnat nuuskivat nurkissa epäileväisinä moraalinvartijoina. 1700-luvulla naisen ei ole helppo pärjätä miehisessä musiikkimaailmassa, mutta orkesterin tytöt pääsevät liikkumaan Venetsian hienostopiireissä ja esiintymään kuninkaallisille.

Viulisti sisältää paljon venetsialaista ajankuvaa historiallisine karnevaaleineen, palazzoineen ja ajan merkkihenkilöineen, Casanovakin (1725–1798) sivuilla vilahtaa.

MITEN? Viihteellistä vinguttelua

Kaikesta kiehtovuudestaan huolimatta Viulisti on harmillisen huonosti kirjoitettu. Epäilin lukevani viihderomaania, ehkä luinkin. Aamuaurinko paistaa sisään ikkunasta, musiikki tulvii sisään, silmät suurenevat, huulet taittuvat hymyyn ja sydän jyskyttää – tässä yhdeltä ainoalta satunnaiselta sivulta poimittuja esimerkkejä kuluneesta kielestä.

Linnut lennähtelevät jatkuvasti ikkunalaudoille ja kas, eikö vain pieni ystävämme Anna Maria jälleen soitakin viulua ikkunan takana! Siitä päästäänkin taas uuteen lukuun, jossa Anna Maria kohtaa vaikeuksia mutta voittaa ne kaikki. Tylsää. Toisteisuutta on aivan liikaa, samoin kirjalla pituutta. Monia virkkeitä ja kappaleita, jopa kokonaisia lukuja, olisi voinut vetää punakynällä yli tarinan mitenkään kärsimättä. Kaikki selitetään auki moneen kertaan. Rivien välissä ei ole mitään.

Kaikkitietävän kertojan tilalle olisi ollut syytä keksiä toinen kertojaratkaisu. Minäkertoja olisi voinut toimia ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Anna Marian nimeä toisteltaisi raivostuttavasti joka aukeamalla useita kertoja. Constable on selvästi halunnut herättää henkiin 1700-luvun Venetsian ja on ajatellut kaikkitietävällä kertojalla voivansa tehdä sen mahdollisimman laajasti, mutta esimerkiksi kohta, jossa kaupungin eri kerrosten väki kokoontuu ikkunan alle kuuntelemaan Anna Marian soittoa on kömpelö ja lapsellinen.

Henkilöhahmot ovat ohuita ja tyhjänpäiväisiä; esimerkiksi ainoa Anna Mariaa määrittävä luonteenpiirre on kunnianhimo. Ristiriitaisuutta hahmoon on haettu sillä, että hän toimii kunnianhimossaan toisinaan kyseenalaisesti. Anna Marian ei kuitenkaan tarvitse kasvaa, pelkästään raivata esteet tieltään. Se ei ole kovin kiinnostava kuva ihmisestä.

Jotain hyvääkin silti: kuvaukset Anna Marian synestesiasta, musiikin näkemisestä väreinä ja kuvina, elävöittävät yksioikoista kerrontaa ja jäävät mieleen.

MIKSI? Historian unohdetut naiset

Nyt on tartuttu Tärkeään Aiheeseen, joka on myös trendikäs eli myy: historian unohdettuihin naisiin. Pelkkä tärkeä aihe ei kuitenkaan vielä tee kirjasta tärkeää.

Anna Maria della Pietà on todellinen historian unohdettu nainen. Hän oli Vivaldin lempioppilas ja tämän kopisti; viulisti, kapellimestari, mahdolllisesti myös säveltäjä. Hänen sävellystöitään ei ole säilynyt, ja tälle Viulisti antaa yhden selityksen. Kirjan jälkisanoissa kerrotaan, miten tutkijat ovat löytäneet viitteitä siitä, että Vivaldi otti omiin nimiinsä musiikkia, jota figlie di coro auttoi häntä kirjoittamaan.

Parasta Viulistissa ovatkin kirjailijan jälkisanat. Ne saavat minut toivomaan, että palkittu toimittaja Constable olisi valinnut kirjaansa toisen lajin, sillä Anna Maria della Pietàn tarina itsessään on kiinnostava, samoin naisen asema 1700-luvun Venetsian musiikkimaailmassa. Constablen tekemä taustatyö olisi voinut johtaa muuhunkin kuin kaunokirjallisilta ratkaisuiltaan monin tavoin köykäiseen romaaniin. Constablella on itsellään musiikillinen tausta ja hän osaa selvästi kirjoittaa musiikista.

Luulenpa, että Viulisti tullaan näkemään seuraavaksi elokuvana. Upea miljöö on jo valmiina.

Kirjaan liittyvä resepti: venetsialaiset munkkipallerot