Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Matkakirjeitä – Minne oikein olemme matkalla?

Matkakirjeitä kysyy aina ajankohtaisia kysymyksiä matkustamisesta. Miksi matkustamme? Mitä matkoilta haemme ja – ennen kaikkea – löydämme?

Matkakirjeitä (Atena 2020) on kahden runoilijan, Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin, matkakirjeenvaihto. Kirjoittajat matkustavat Suomessa, Euroopassa ja mielessään ja tekevät matkan varrelta osuvia huomioita. Kirjeenvaihdosta syntyy kaunista ja universaalia pohdintaa matkustamisen merkityksestä kulttuurille ja ihmismielelle.

Matkakirjeitä on tämän syksyn uutuuskirjoja. Hannimari Heino on minulle jo monesta yhteydestä tuttu runoilija ja italian kääntäjä, Kristiina Wallin uudempi nimi. Aiemmin Heino ja Wallin ovat kirjoittaneet 7yhdessä Puutarhakirjeitä. ”Kasvun ja lakastumisen” vaiheissa eletään nyt jo lakastumisen aikaa, joten Puutarhakirjeitä sopisi hyvin syyslukulistalle. Tämä Matkakirjeitä oli ainakin aivan ihastuttava lukukokemus!

Aina matkalla jonnekin

Matkakirjeitä matkaa Heinon ja Wallinin mukana muun muassa Ponzan saarelle, Tarttoon, Nizzaan, Viipuriin, Hailuotoon ja Valenciaan – ja lopuksi ei matkaa, kun aletaan elää aikaa keskellä koronaa. Kirjeissään toisilleen runoilijat tunnelmoivat, muistelevat, havainnoivat itseään ja muita, ovat välillä kotona ja kuin kotonaan mutta myös vieraita, ulkopuolisia.

Heino ja Wallin sitovat kirjeissään havaintonsa toisen kokemaan, jatkavat siitä, mihin toinen jäi, kokevat yhdessä mutta erillään. Eikö ole hämmentävää (vai sittenkin vain luonnollista?), että eri puolilla maailmaa voi kokea samanlaisia asioita ja läpikäydä samanlaisia tunteita. Ja miten muuten matkoilta voisi kommunikoida kuin niin ihanasti ja sopivasti juuri kirjeillä – ”merten ja aikojen yli”?

”Jos suljen silmät, sängylle varisee mineraaleja. Jostakin todellisuuden aukkokohdasta tänne tipahtaa tuliperäisten seutujen hyönteisiä ja kivisuomuisia kaloja. Näkyväisen lomaan rakentuu näkymätön, sen korkeat holvistot, kaareviin rakenteisiin maalatut ornamentit kuin tajunnan salaperäiset kirjainmerkit, jotka ovat arvoituksia meille itsellemmekin.” (Kristiina Wallin)

Runosuoni ei sitä paitsi tyrehdy matkallakaan: kirjeiden välistä tipahtelee myös runonpätkiä. Kirjailijat ja taiteilijat ovat kautta aikain matkustelleet, ja tätäkin aihetta Heino ja Wallin pohdiskelevat, samoin kuin itse kirjoittamista.

Matkakirjeitä on sanalla sanoen kaunis kirja. Näin kaunista kieltä en ole lukenut aikoihin! Lisäksi humanisti minussa hymyili koko lukemisen ajan. Tässä kirjassa nimittäin keskustelee nimenomaan kaksi humanistia.

Siispä: eläköön humanismi! Sen perintönä meillä on näin kaunista kielenkäyttöä, hiottuja ajatuksia ja oman maailman avartumista vain sivua kääntämällä. Heinon ja Wallinin runoilijuus ja lukeneisuus tihkuu lauseiden läpi. Tosin joku toinen (ei-niin-humanisti) saattaisi jo tuskastuakin näin maailmoja syleilevään pohdintaan, jossa ollaan koko ajan jollain rajapinnalla ja jossa se ja tämä jatkuvasti asettuvat dialogiin. Minä sanon vain: jes! Sisäkehät, ulkokehät, reunamat ja katveet, sieltä löydän itsenikin.

Minne ikinä päätyykin

Italia mainittu! Matkakirjeissä matkataan toki Italiaan, Hannimari Heinon mukana. Heti alussa ollaan junamatkalla Firenze–Sarzana: itkettävän ihana Firenze patsaineen, aukioineen ja loggioineen; Pisan kalteva torni ja kastekappeli; radanvarren kukkivat hevoskastanjat ja röttelötalot.

Perillä odottaa Eugenio Montalea runoissaan innoittanut ligurialainen rannikkomaisema – juuri se, johon itsekin nyt eniten kaipaisin, kun emme sinne pääse. Heino kertoo upean Montalen runokokoelman käännöstyöstä paikan päältä, ja välillä sivutaan myös Giuseppe Ungarettin runoutta.

”Turismin tyyssija” ja nobelisti Joseph Brodskyn Venetsia mainitaan (olen muuten vihdoin lukenut Veden peilin, siitä pitääkin kirjoittaa myöhemmin), samoin Uffizi ja minua aina kiehtonut Stendahlin syndrooma. En väitä, että haluaisin kokea syndrooman oireet, mutta jotain pimeän kaunista on siinä, että ihminen sekoaa liiasta kauneudesta.

Heinon mukaan Stendahlin syndrooma iskee tyypillisimmin yksin Italiaan matkustaviin naisiin (apua!), ja hän on kokenut juuri Uffizissa jotain samankaltaista:

”Tavallaan minäkin astuin silloin taiteen järkyttävään kauneuteen, joka l i i k u t t a a katsojaansa joskus hajoamispisteeseen asti, kun ihmisen osaset eivät kerran paikoiltaan suistuttuaan suostu enää entisille sijoilleen.”

Eniten mieleeni jää kuitenkin kolkuttelemaan Heinon matka Ponzan saarelle. Hän kuvailee saaren karua luontoa ja eristyneeseen saarielämään tottuneita paikallisia. Paikka kuulostaa ihanalta! Ponzan saari sijaitsee Tyrrhenanmeressä aikalailla puolivälissä Roomaa ja Napolia, ja sinne pääsee mantereelta lautalla useista eri satamista.

Heino kuvaa vastustamattomasti Ponzan ja Palmarolan veneretkeä, jonka huipentuma on l’arco del mezzogiorno, keskipäivän kaari.

”Kohta vene jo lipuu tuliperäisten kaariholvien alta missä saamme seurata, miten meren sini muuttuu hetki hetkeltä auringon porottaessa suoraan zeniitissä, valaistessa pohjan ja vaalentaessa asuuria taivaansineen ja värjätessä taas smaragdiin ja tummaan kobolttiin.”

Olen niin onnellinen, että pääsen näin kotisohvalta sukeltelemaan Italian asuuriin. Mieleen palaa mennyt Caprin-matka, sen luonnonkaaret ja luolat, kimaltava turkoosi – ja kiitollisuus. Joskus on matkustettu, nyt matkustetaan näin. Lukeminen ja kirjoittaminenkin ovat matkantekoa.

Puolitiessä jostain

Poimin Matkakirjeistä ydinkysymykseksi sen, minne oikein olemme matkalla – ja miksi. Ja millainen matka alkaakaan siitä, kun lopulta emme voikaan olla aina matkalla jonnekin: Heinon ja Wallinin kirjeet ulottuvat keväästä 2018 koronakevääseen 2020.

(Matkakirjeitä on muuten ainakin jo kolmas lukemistani tämän vuoden uutuuskirjoista, joihin korona on väkisin tunkenut mukaan. Paula Hottin Kahvilaesseissä matkanteko tyssäsi kirjan lopulla koronasulkuun, Ella Kannisen Minun Italiastani koronavirus varasti kokonaisen luvun. Matkakirjeitä on takuulla kärsinyt saman kohtalon: suunnitelmissa on ollut kirjoittaa jotain ihan muuta, mutta lopuksi on täytynyt todeta, että tässä ollaan – ja tästä on ihan pakko kirjoittaa.)

Mikä on matkustamisen ydin? Heino tarkkailee hetkeksi seisahtuneessa junassa asemalla odottavia matkustajia:

”Ehkä tuossa ohikiitävässä välähdyksessä piilee jokin matkustamisen hyvä ydin, tilan haltuunotto, jota olen sinulle tässä välitilojen kirjeessäni hahmotellut? Ehkä matkustaminen onkin tätä pienoismaailmojen rakentamista, pieniä reservaatteja, pesiä kuhinan reunamilla? Tuntemattoman valtaamista ja samalla rajaamista?”

Miten ironista onkaan, että matkustamme päästäksemme irti arjesta ja rutiineista ja sitten perillä kehitämme uudet rutiinit: tämä ruokakauppa ja nämä elintarvikkeet, nämä ravintolat, nämä reitit. Vieraastakin etsimme aina tuttua.

Entä minne oikein olemme matkalla ihmiskuntana? Wallin ja Heino pohdiskelevat ilmastoahdistusta ja lentosyyllisyyttä kirjeissään ja lopuksi matkustavatkin junassa. Matkanteko hidastuu mutta tarkkailulle jää enemmän aikaa: ohikiitävät maisemat, kanssamatkustajat, minä.

Lopuksi mieleeni nousee vielä yksi kysymys: missä ja miten voisimme koskaan todella olla perillä?

Kirjaan liittyvä resepti: ponzalainen linssikeitto