Paolo Cognetti: Suden onni – Vain vuoret pysyvät

Paolo Cognettin Suden onni on vuoripuronkirkasta kerrontaa Italian Alpeilta. Pieneen vuoristokylään sijoittuva kirja on rakkaustarina, jossa rakkauden kohde on kuitenkin enemmän itse vuoristo kuin kukaan sen omalaatuisista asukkaista. Suden onni kysyy myös, mikä onneen riittää ja mistä sen löytää: maailman ääristä ja ääriolosuhteista vai pienistä ja näennäisen vaatimattomista asioista.

• La felicità del lupo (2021)
• Bazar, 2024
• suom. Mirja Hovila

Paolo Cognetti on tullut tunnetuksi erityisesti vuoristolaiselämää kuvaavista kirjoistaan, joista Kahdeksan vuorta voitti Italiassa arvostetun Premio Strega -palkinnon (kaikki voittajaromaanit löytyvät täältä: Vincitori Strega – Premio Strega). Blogissa olen Kahdeksan vuoren lisäksi kirjoittanut myös Cognettin romaanista Sofia pukeutuu aina mustaan, jossa vuoret olivat vain sivuosassa. Suden onni palaa kuitenkin taas sinne, mistä Cognetti kirjoittaa parhaiten: vuorille.

Luin Suden onnen ensin italiaksi, juuri sopivasti viime jouluna, kun kiertelimme vähän Pohjois-Italiassa. Minulla ei ole minkäänlaisesta vuoristoelämästä mitään kokemusta enkä kunnon vuoristossa ole Italiassa koskaan käynytkään! Vuorikokemukseni rajoittuvat Saksaan ja Sveitsiin. Jotenkin kummasti kuitenkin talvisessa Torinossa tarpoessani Cognettin maailma alkoi taas houkutella. Miten hän onnistuukin vuoristoelämän karuutta kuvatessaan saamaan lukijan kaipaamaan sinne, missä tämä ei ehkä ole koskaan ollutkaan? Jotain taikaa siinä on.

Pakopaikka vuorilla

Suden onni alkaa sieltä, minne päättyykin: vuorilta, unelmista ja unista. Päähenkilö, nelikymppinen Fausto, muuttaa Italian Alpeille pieneen Fontana Freddan (”kylmä lähde”) kylään 1800 metrin korkeuteen ”etsiessään turvapaikkaa, jossa voisi aloittaa alusta”. Cognettille tyypillisesti Fausto tuntee selittämätöntä kaipuuta lapsuudesta tutuille vuorille, joita ilman elämästä tuntuu puuttuvan jotain. Taustalla on myös katkera ero, jota Fausto ei halua jäädä kaupunkiin selvittelemään.

Vuoret asettuvatkin Cognettilla jälleen vastakohdaksi kaupungille, jossa elämä kiertyy arjen ankeiden vastoinkäymisten ympärille ja katoaa suurkaupungin savusumuun. Vuorilla elämä on karua mutta samalla kirkasta ja ennakoitavaa kuin vuoristopuron vesi ja virtaus: kerätään metsistä polttopuuta, syödään kamiinan äärellä ja lämmitellään juomalla grappaa. ”Ensilumen aikaan loppuivat säästössä olleet rahat” – mutta tämähän on oikeastaan vain romanttista.

Fausto pestautuu paikalliseen ravintolaan töihin kypsentämään polentaa ja makkaroita ja tapaa tietysti naisen, Silvian, joka hänkin on paennut elämäänsä ja itseään vuorille. Ja tässä oikeastaan on kirjan juoni: Fauston ja Silvian tempoilu lähemmäs ja kauemmas toisistaan. Jos vuoristo ensin tarjoaakin ehkä jotensakin hyggen pakopaikan, kamiinan hehku ei lämmitä ikuisesti.

Ihminen ja susi

Minulle kirjan tietynlainen juonettomuus ei ole mikään ongelma silloin, kun keskitytään enemmänkin miljööseen. Rakastan luontokuvauksia! Voisi sanoa, että jo Kahdeksasta vuoresta tutusti myös Suden onni esittelee yhtenä päähenkilönä – ellei itse päähenkilönä – vuoriston.

Kesällä vuoristossa ”metsät olivat tuuheita ja varjoisia, heinä tuoksui pelloilla, vuoripurot solisivat ja viimeiset lumet viipyivät vielä kivikoiden yläpuolella”. Syksyn tullen karja ajetaan alppiniityltä ja lehtikuusten neulaset kellastuvat, ja talvea odotellessa vuorilta voi tarkkailla ”oliko korkealla tuullut tai satanut lunta, millainen valo oli ollut suurilla aurinkoisilla ylätasangoilla puurajan yläpuolella, ja muistuttivatko järvet nyt jäälaattoja vai pehmeitä lumisyvänteitä”. Talvella lumen sitten tultua maisema on kuin Napapiirillä ja lumipilvet tulevat vuorilta alas kuin vesiputous: lumivyöry. Keväällä lumi alkaa ensin painua ja pehmetä, sitten kastella maan ja virrata laaksoon, kunnes vuoripurot taas solisevat ja krookukset kukkivat niityillä.

Tämä kaikki on minusta lumoavaa, kuin kirjallinen meditaatio. Cognettia lukiessani ajattelen, että minunkin paikkani olisi vuoristossa.

Entä sitten se susi, suden onni? Susia ei ole nähty vuorilla sataan vuoteen, mutta nyt ne tekevät paluun. Susi etsii onneaan, se haistelee ilmaa tuulen vaihtaessa suuntaa ja lähtee sinne, mistä houkutuksen haju tulee. Vuoriston luonto, kasvit ja eläimet, ovat perustavalla tavalla erilaisia:

”Fausto oli jostain lukenut, että toisin kuin eläimet, puut eivät voi etsiä onnea siirtymällä muualle. Puu eli siinä mihin sen siemen oli pudonnut, ja siinä sen piti tulla toimeen ollakseen onnellinen.”

Susien lisäksi vuorilla liikkuu tietenkin myös muita eläimiä: kettuja, jäniksiä, käärmeitä, riekkoja, teeriä, gemssejä, villisikoja, alppikauriita… Mutta ihminen on Suden onnessa kuin susi itse: etsii onneaan siirtymällä muualle, nauttii löytämisen hajusta.