Paolo Cognetti: Kahdeksan vuorta – Määrittääkö synnyinpaikka meidät?

Ikiaikaiset teemat: ystävyys, aikuiseksi kasvaminen, oman tien etsiminen. Millaisia erityispiirteitä ne saavat, kun ympärillä on karu ja julmakin vuoristo?

Paolo Cognettin Kahdeksan vuorta (Bazar 2017; Le otto montagne, suom. Lotta Toivanen) kertoo Pietron ja Brunon ystävyydestä lapsuudesta aikuisuuteen. Milanolainen Pietro viettää kesänsä vuoristossa, jossa ystävystyy köyhän vuoristolaisperheen Bruno-pojan kanssa. Lapsina pojat seikkailevat yhdessä vuorilla, mutta aikuisuus vie heitä eri suuntiin. Vuoret tuovat heidät lopulta kuitenkin uudelleen yhteen, lopulta dramaattisin seurauksin.

Cognetti oli minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Kahdeksan vuorta on hänen kuudes teoksensa. Se voitti vuoden 2017 Premio Strega -palkinnon, ja palkintoehdokkaana Cognetti oli ollut jo aiemmin vuonna 2012. Premio Strega on Italian arvostetuin kirjallisuuspalkinto, jota on vuodesta 1947 alkaen jaettu vuoden parhaalle proosateokselle. Lista kaikista palkituista löytyy täältä, mutta kovinkaan monia teoksia ei ole suomennettu. Kahdeksan vuorta voitti myös nuorten Premio Strega Giovanni -palkinnon. Se ei ole ihme, sillä välillä kirjasta tuli jopa nuortenkirjamaisia fiiliksiä. Onko se sitten hyvä vai huono? Sitäkin tässä postauksessa pohdiskelen.

Päähenkilönä vuoret

Kahdeksan vuorta kertoo Pietron ja Brunon ystävyydestä ja aikuistumisesta Pohjois-Italian vuorilla ja niiden varjossa. Itse asiassa vuoret nousevat kirjassa Pietron ja Brunon rinnalle kolmanneksi päähenkilöksi, melkeinpä kaikkein tärkeimmäksi. Vuoristo ei harmi kyllä ole minulle kovinkaan tuttu ympäristö, mutta Cognetti selvästi tietää, mistä kirjoittaa:

”Alppijärvissä on hienointa se, että ne ilmestyvät näkyviin aivan yllättäen; niiden olemassaolosta ei ole mitään tietoa, ne lymyävät piilossa viimeiseen asti, ja sitten yhtäkkiä harjanteen laella silmien eteen avautuu järvimaisema. Auringonpuoleinen rinne oli pelkkää kivikkoa, mutta kun katsoi varjon puolelle, erotti vähitellen pajuja ja alppiruusuja ja sitten metsää. Järvi oli tuon kaiken keskellä.”

Miten kaunis maisema piirtyykään eteeni, kun luen tätä! Ihana raikkaus viimeksi lukemani Torinon tunkkaisen miljöön jälkeen. Kirjan kuvaus on korutonta ja karua – juuri vuoristoon sopivaa siis. Sellainen koko teoskin on, ei turhaa tunteilua, hyvin toteavaa. Pietro tuntuu katsovan kaikkea jostain etäältä, ikään kuin hän joltain vuoren rinteeltä tarkkailisi allaan levittäytyvää elämäänsä ja sen keskushenkilöitä puuhissaan.

Kahdeksan vuoren ansio onkin mielestäni vuoriston ja vuoristolaiselämän kuvauksessa. Kirjan takakansiliepeessä on mainittu Cognettin blogi, joka on sympaattisesti blogspot-alustalla, ja kävin vilkaisemassa sitä. Blogissa Cognetti kertoo myös Kahdeksan vuorta -teoksensa synnystä, enkä ole yllättynyt, kun hän kertoo, että siinä on omaelämäkerrallisia aineksia. Idea kirjan kirjoittamisesta syntyi Cognettille vaellusretkellä Alpeilla vuoristolaisystävänsä kanssa. Hän halusi kirjoittaa tarinan vuoristosta, isistä ja pojista ja miesten välisestä ystävyydestä, ja tällä eräällä retkellä hän tajusi tarinan olevan hänen sisällään jo valmiina, se pitäisi vain kirjoittaa auki.

Blogin kiittävistä kommenteista käy myös ilmi, että monet itse vuoristosta kotoisin olevat ovat kokeneet Kahdeksan vuorta omakseen. Cognetti on siis todella tavoittanut miljööstään jotain olennaista ja oikeaa, kuten minäkin vuoristoelämää tuntematta jo ounastelin. Ja vaikka elämä Pohjois-Italian vuorilla perinteineen on minulle vierasta, tietoni siitä karttuivat tämän Cognettin romaanin myötä huimasti. Välillä minun oli jopa vaikea nähdä romaanin tapahtumia mielessäni, sillä esimerkiksi kirjassa runsaasti kuvattu vuorikiipeily on minulle täysin tuntematon alue. Entä miten rakennetaan alppimaja? Ei hajuakaan! Oli virkistävää lukea itselleen täysin vieraista asioista.

Omaa vuoristopolkua etsimässä

Kahdeksan vuorta käsittelee isoja teemoja: perhesuhteita, ystävyyttä, aikuistumista ja oman tien etsimistä elämässä. Romanttinen rakkaus jää tässä vain sivujuonteeksi, mikä oli sekin virkistävää. Mutta ristiriitoja riittää: Pietron hankala suhde isäänsä, Brunon perheen kurjuus, kaupunkielämän ankeus ja ikuinen kaipuu vuorille, jossa vanhat perinteet ovat kuitenkin katoamassa ja elämä on karua. Pietro ei voi unohtaa vuoria, kuten eivät niiltä lähtemään joutuneet vanhempansakaan:

”Joskus harvoin tuulisina syys- ja kevätpäivinä vuoret erottuivat Milanon bulevardien takaa. Ne ilmestyivät yllättäen kulman takaa ylikulkusillan ylle, ja äidin ja isän katse kääntyi heti niitä kohti ilman että kumpikaan sanoi mitään. Huiput loistivat valkoisina, taivas oli poikkeuksellisen sininen, ilmassa ihmeen tuntua. Alhaalla olivat meluisat tehtaat, ahtaat työläiskorttelit, autokolarit, kaltoin kohdellut lapset, teiniäidit; ylhäällä oli lumi.”

Mietin, ovatko kirjan vastakkainasettelut – kaupunki vs. maaseutu, paikalleen jäävä vs. seikkailija, ihminen vs. luonto – hieman kuluneita. Siis ”hieman”. Ehkä näistä syntyi se nuortenkirjamainen vaikutelma, johon alussa viittasin. Kirja vieläpä rakentuu oikeastaan kokonaan näiden vastakkainasettelujen varaan, siitä ei oikein löydy muuta ulottuvuutta. Tai minä en sitä löydä. Tietenkään myöskään kasvutarina pojasta mieheksi ja itsensä etsiminen eivät ole uusia kirjallisia avauksia, mutta aina ne vain kiehtovat, se ei minua tässä häirinnyt. Jokainen kasvutarina on kertomisen arvoinen, mutta kaikki eivät kanna romaanina yhtä pitkälle.

Kuitenkin juuri vuoret miljöönä tuovat kirjaan sen raikkaan tuulahduksen, josta pidin, vaikka muuten sen vastakkainasettelut olivat hieman tunkkaisia. Vuoret luovat Kahdeksan vuoren kasvutarinalle täydelliset puitteet; ne antavat tilaa ja vapautta vaeltaa ja löytää ja kirjaimellisesti etsiä omaa polkuaan. Ensin vuorille kiivetään yhdessä isän kanssa, sitten yksin isän jalanjäljissä. Elämän ylämäet ja alamäet – no, hieman kulunutta taas. Mutta niin kaunista, siitä ei pääse mihinkään.

Kahdeksan vuoren sanoma tuntuu olevan, että kerran vuoristolainen on aina vuoristolainen. Mies voi lähteä vuorilta, mutta vuoret eivät lähde miehestä. Tämän kirjan lukemisen jälkeen ymmärrän sen täysin, niin vaikuttavina vuoret vyöryivät sivuilta minunkin mieleeni.

Kirjaan liittyvä resepti: sahramirisotto