Paolo Cognetti: Sofia pukeutuu aina mustaan – Episodeja elämästä

”Minä haluan olla onnellinen nyt.”

Paolo Cognettin Sofia pukeutuu aina mustaan (Sofia si veste sempre di nero 2012, suom. Osmo Korhonen, Atemisia edizioni 2019) on kymmenen kirjallisen episodin kokoelma, joka rakentaa kauniin, elokuvamaisen tarinan päähenkilönsä Sofian elämästä.

No nyt on upea kirja! Joskus sitä vaan vaikuttuu joistain kirjoista, ja tämän Sofian kohdalla kävi niin. Sofia pukeutuu aina mustaan on kirkas, raikas, viiltävä, samalla läheinen ja etäinen kirja, parasta italialaista nykykirjallisuutta, mitä olen lukenut Silvia Avallonen Teräksen jälkeen. Olen aiemmin lukenut milanolaiselta Paolo Cognettilta Kahdeksan vuorta ja pidin siitäkin, vähän varauksellisemmin tosin. Tämä Sofia olikin sitten (lopulta) täysosuma. Pienen kustantamon Artemisia edizionin kirja ei valitettavasti ole saanut ansaitsemaansa huomiota täällä Suomessa.

Välitilassa

Sofia pukeutuu aina mustaan koostuu kymmenestä luvusta, episodista, jotka kaikki kertovat eri näkökulmista omaa tarinaansa päähenkilön, Sofia Muratoren, elämästä ja vaiheista. Aikajänne on pitkä: alussa ollaan 1970-luvulla, lopussa 2000-luvulla. Italialainen yhteiskunta muutoksineen on mukana tarinassa.

Paljon muuta en kirjasta tiennytkään, kun aloin sitä lukea. Edellisen kappaleen kaltainen aivan lyhyt kuvaus kirjasta löytyy kirjan kansiliepeestä, mutta takakannessa ei perinteistä esittelyä ole. Hyvä niin, sillä ei kirjasta tarvitse enempää tietääkään, heittäytyä vain virran mukaan.

Sofian tarina alkaa syntymästä:

”- Sofia, hoitaja sanoi kovalla äänellä, – tiedäthän sinä, mikä syntymä on? Se on laiva, joka lähtee sotaan.”

Laivat, merirosvolaivat, toistuvat kirjassa useaan otteeseen, kun Sofia käy omaa sotaansa eli luovii läpi elämänsä. Syntymän jälkeen riitaisasta lapsuudenkodista siirrytäänkin pian itsemurhayrityksen jälkeiseen sairaalaan (kirjassa on suora viittaus Sylvia Plathiin) ja siitä Sofian vanhempien ja tädin tarinoihin. Myöhemmin ollaan teatterikoulussa, opiskelijaelämässä ja lopulta New Yorkissa. Näkökulmat, kertojat ja ajanjaksot vaihtuvat, kronologiakin hajoaa välillä kauniisti.

Sofia ei aina ole keskiössä, tilaa annetaan myös muille hänen elämässään läsnä (tai enemmän poissa?) oleville henkilöille. Sofia itse tuntuu olevan jatkuvassa välitilassa, irrallaan itsestään ja ympäristöstään. Sofiasta ei saa otetta, ja silti kiinnyin häneen. Hän vaihtaa alati paikkaa, rooliakin. ”Kuljetat mukanasi kahta persoonallisuutesi puolta kuin keskenään riiteleviä siskoksia, toinen haluaa rientää eteenpäin ja toinen hangoittelee vastaan.” Sofia viettää lapsuutensa Milanossa, johon palaa myöhemminkin, mutta yhtä kiinnekohtaa ei hänen elämässään ole.

Toisaalta koko teoksestakin tulee tietynlainen välitilan tuntu: näinkin kävi, tällainenkin tapahtuma elämään mahtui – seuraavassa luvussa ollaan jo toisaalla. Pidin kirjan episodimaisuudesta. Elämästä jäävät mieleen, jälkeen, kohtaukset, tapahtumat, toki ehkä isommatkin tendenssit, joita niitäkin kirja rakentaa. Läsnä on ohikiitävien hetkien kauneus ja tuska.

Tiili tiileltä

Cognettin Kahdeksan vuorta -teosta on kuvattu kehitysromaaniksi, ja pohdin, onko Sofia pukeutuu aina mustaan sitä. Puhutaanko nykyään edes enää mistään kehitysromaaneista? Kirjassa seurataan Sofian lapsuutta, nuoruutta ja aikuistumista, mutta eikö kehitys kuulu kaikkiin tarinoihin?

Sofian sukunimi Muratore, muurari, saa sekin pohtimaan samaa teemaa. Minulle tulee siitä mieleen elämän ”rakentaminen” – tai oikeammin tietysti rakentuminen: päällekkäin, limittäin ja lomittain rakentuvat elämän tiilet; historia, ihmiset, kansakunnat.

Teoksen fragmentaarinen rakenne korostaa sitä, miten kiinnitymme toisiimme, miten oman tarinamme tapahtumat leikkaavat toisten tarinoita. Eikä sattumaa ole sekään, että Sofia päätyy näyttelijäksi ja kirjan lopussa leikataan elokuvaa. Lopputulos: kovasta työstä huolimatta irrallisista kohtauksista ei rakennukaan ymmärrettävää kokonaisuutta, tarinaa.

Välillä kirjassa puhutaan elämästäkin elokuvana. Sofiasta kerrotaan yksikön toisessa persoonassa:

”Elämästäsi kertovan elokuvan tässä osassa olet kaksikymmentä vuotta vanha ja katsot kaupunkia uusin silmin. Rakastat väkijoukkoa. Ylität kadun autojen seassa puikkelehtien ja matkustat julkisilla kulkuvälineillä ilman lippua. Sinut voi nähdä seisomassa bussipysäkillä tai raitiovaunun takaikkunassa katsomassa, kun sade valuu raiteille.”

Ehkä oma pohdintani elämän kudelmasta tai tiiliseinästä, ihmisistä ja tapahtumista sen osasina, on kliseinen. Sofia pukeutuu aina mustaan on kuitenkin romaani, jota kutsuisin ennen kaikkea älykkääksi. Se ei selittele liikaa, se luottaa lukijaansa, se antaa tilaa. Tarina virtaa, upeasti myös suomeksi.

Täydellinen blues

Näin käy usein: en oikein innostu lapsuuskuvauksista. Edes läpeensä upeissa Ferranten Napoli- ja Knausgårdin Taisteluni-sarjoissa lapsuuden kuvaus ei ole oikein vienyt minua mukanaan; siitä huolimatta, että lapsuus on ihmisen elämässä niin merkittävä ajanjakso. Onko ongelma se, että lapsuutta kuvataan aikuiskertojan näkökulmasta? (Paitsi Jonas Hassen Khemirin Isän säännöissä, jossa nauroin loistavaa lapsikertojaa ihan ääneen.)

Sofia pukeutuu aina mustaan ei heti täysin vakuuttanutkaan minua; minulle ei heti tullut sellainen olo, että tässäpä vasta romaani. Kuitenkin kirjan luettuani ja kannen suljettuani minulle tuli se hiljainen pysähtymisen hetki, joka vaikuttavien lukukokemusten jälkeen parhaimmillaan tulee. Kirjan viimeinen luku – tai episodi – ”Brooklynin merimiesten blues” kävi jotenkin suoraan sydämeeni. Lopun New Yorkissa, Brooklynissa, välitilan tuntu on huipussaan, se on kuin tyhjä paperi, ”teatterin näyttämö”. Italialaiskorttelit ja satama-alue ovat rähjäromanttisia ympäristöjä, joihin on saavuttu ja joista lähdetty maailmalta ja maailmalle.

”Laitureiden kärjessä meksikolaiset kuuntelivat latinoiden radioasemia, pitivät oluensa kylmänä jäävesiämpäreissä ja kalastivat likaisenharmaita rauskuja lähellä Vapaudenpatsasta, joka seisoi hylättynä keskellä lahtea kuin unohdettu lupaus. Minun silmissäni kaupunkia valaisi erityinen loiste: sitä heijastivat taistelulaulut, vasta päättyneet rakkaustarinat, pommitettujen talojen rauniot, joissa oli jäljellä vain seinällä roikkuva taulu, perhevalokuva hävityksen keskellä.”

Miljöön kuvaus on upeaa, koko luku on täynnä kivistävän kaunista nuoruuden irrallisuutta. Luvussa minäkertojana on nuori kirjailija Pietro, josta hänestäkin tulee osa Sofian elämää ja lopulta tämän elämän sanoittaja. Mutta vain hetkeksi, sillä Sofia katoaa jälleen – hänen kohtalonsa on olla seuraavaksi ”jonkun muun pakkomielle”.

Kirjaan liittyvä resepti: negroni sbagliato