Saila Susiluoto: Kehrä – Välitilan värttinä

Runoilija Saila Susiluodon Kehrä on paikoin proosarunoa lähestyvä matkakirja matkoista eri ajoissa ja (mielen)tiloissa. Kirjailija on matkustanut Italiaan kirjoittamaan, mutta työn alla olevaa tekstiä akuutimpiakin asioita pulpahtelee mieleen: pohdintoja maailman tilasta, kirjoittamisesta, perhesuhteista, menneestä maailmasta ja menetetyistä läheisistä, matkustamisen ja nykyisen elämäntapamme oikeutuksesta.

• Saila Susiluoto: Kehrä
• Otava, 2021
• 245 sivua

Tällä teoksella on kiinnostava nimi, monimerkityksinen ja runollinen – sellainen itse teoskin on. Tuntuu, että kehrän pitäisi sytyttää aivoissa useampikin lamppu, mutta käykö niin? Kielitoimiston sanakirja määrittelee kehrän näin: ”1. vars. rukissa lankaa muodostava värttinäosa. 2. tekn. pyörivä kiekko, rulla tms. eril. koneissa. 3. kuv. Auringon, kuun kehrä kiekko. Päivän kultainen kehrä.”

Lankoja tämäkin Kehrä kutoo, välillä auringon, välillä kuun valossa.

Kehrässä kirjailija – vähemmän ja ehkä erityisesti enemmän Susiluoto itse – on matkustanut Italiaan kirjoittamaan Mazzano Romanon kirjailijaresidenssissä, mutta kirjoittaminen ei oikein etene. Tuttu tunne kirjoittajalle: siinä saattaa juuttua jonnekin mahdollisen ja mahdottoman väliin. Kaiken lisäksi kirjailija ei edes pääse residenssiin remontin takia vaan juuttuu ensin väliaikaiseen asuntoon odottamaan. (Mazzanossa ja Mazzanosta ovat kirjoittaneet muuten myös esimerkiksi Mia Kankimäki matkakirjassaan Naiset joita ajattelen öisin ja Hannimari Heino lastenkirjassaan Isse Italiassa.)

Kirjaa kauttaaltaan leimaava tunnetila, tilanne onkin välitila. Tunnistettava tila sekin, yhtä aikaa kutkuttava ja puuduttava: ei enää, ei vielä. Mitä silloin on, missä on? Kehrästä rakentuvia välitiloja ovat runous–proosa, elämä–kuolema, uni–valve, toivo–tuho. Mitä on tuon turhauttavankin viivan kohdalla?

Kirjailija pohtii kirjoittamistaan: minäkö tässä vain runoilen ja matkustan menemään kaiken ympäristötuhon ja lajikadon keskellä? Hän kaipaa jo aikuisia lapsiaan, miettii ihmissuhteiden dynamiikkaa ja keskustelee kuolleiden kanssa, etsii ja löytää Mazzanon ympäristöstä johtolankoja, jotka yhdistävät menneen tähän hetkeen. Päivänpolttavien pohdintojen terävyys pehmentyy uniin ja myytteihin, kaikki sekoittuu. Ja: me kaikki olemme välitilaa, vain käymässä täällä tekemässä hetken huomioita.

Kehrä kysyy myös, ovatko sanatkin välitilassa. Voiko sanoilla tavoittaa todellisuutta? Onko taidekin välitilaa? Kirjailija ottaa valokuvia Mazzanossa, mutta ei tavoita niillä olevaa. Se ei mahdu kuvaan. Mietin, onko Susiluoto kokenut runoillaan pääsevänsä paremmin kiinni olevaiseen kuin tällä proosamaisella, omakohtaisella teoksella, joka laajenee moniin suuntiin.

Kustantajan kuvaus teoksesta ”esseistisenä” ei ole osuvin. Kehrän tuottaman langan päästä ei lopulta oikein saa kiinni eikä ehkä ole tarkoituskaan. Tuntuu, että tämä kehruu vain jatkuu ja jatkuu tuottaen loputonta langankierrettä jostakin tarinoiden alkukodista alkaen.

”Haaveilen alkuperän tuntemisesta, ensimmäisestä tarinasta, siitä mikä on kaiken pohjalla, vaikka perimmäisyys ei ole saavutettavissa, ei, sitä ei ole, mutta tuo välkehtivä moninaisuus, yllä kaartuva tähtitaivas on.”

Kirjaan liittyvä resepti: parsakaalilisuke