Vera Vala: Aprikoosiyöt – Sukusalaisuuksia ja romantiikkaa italialaisessa vuoristokylässä

Vera Valan Aprikoosiyöt (Gummerus 2021) on romanttinen ja pieniä jännityselementtejäkin sisältävä viihderomaani, jossa suomalainen Laura matkustaa Italiaan Tolfan vuoristoon selvittelemään perheensä salaisuuksia. Aprikoosipuut ja jasmiinit kukkivat, sydämet kohtaavat ja särkyvät ja kaiken taustalla häälyy mysteeri: mikä onkaan totuus Lauran menneisyydestä?

Aprikoosiyöt on yksi tämän kevään uutuuskirjoista. Vera Vala on erinäisistä Italia-yhteyksistä minulle kyllä tuttu nimi, mutta en ole koskaan lukenut häneltä yhtään kirjaa. Valan tuotantoon kuuluu aiemmin julkaistu kuusiosainen Arianna de Bellis -dekkarisarja. Vala on asunut Italiassa yli 20 vuotta, ja Italia on vahvasti läsnä kaikissa hänen kirjoissaan. Aprikoosiyöt onkin takuuvarma hitti Italia-romantiikkaa ja pientä jännitystäkin hakevalle viihteellisen kirjallisuuden ystävälle.

Attenzione: Sisältää pieniä juonipaljastuksia!

Monta mysteeriä

Aprikoosiöiden päähenkilö on suomalainen neljääkymppiä lähestyvä Laura, jonka elämä tuntuu jumittavan. Ura ja parisuhde eivät tyydytä, isosisko Kati on kaikessa aivan ylivertainen, äiti alkaa kadota muistisairauteensa. Kun Laura löytää sattumalta salaperäisen kirjeen lapsuusmuistojensa joukosta ja heti perään hänen Italiassa asuva Aino-tätinsä joutuu outoon onnettomuuteen ja sairaalaan, Laura päättää matkustaa tädin luo pitämään huolta tämän talosta ja selvittämään samalla kirjeen paljastamia mystisiä menneisyyden tapahtumia. Ainon huvilassa Villa Albassa Tolfan vuoristossa Lauran menneisyys ja nykyinen rakkauselämäkin alkavat tuntua entistä mutkikkaammilta.

Lauran tarinan ohella kirjassa on menneessä aikatasossa kulkeva tarina, jonka kertoja pysyy pitkään pimennossa. Tämä on toimiva ratkaisu. Lukija voi arvuutella, kenestä on kyse ja mikä merkitys näillä menneillä tapahtumilla on Lauran nykyiseen elämään. Kertoja paljastetaan vasta aika myöhään, vaikka olin kyllä osannut epäillä asiaa jo alusta asti. Samalla kirjassa on muutakin jännittävää, sillä Ainon onnettomuuteen liittyy jotain epäilyttävää, Villa Alban pihalla hiiviskelee outo hahmo ja läheisten raunioiden huhutaan olevan kirottuja. Lopussa tavataan pahis pääkallopaikalla ja tämä alkaa kertoa tarinaansa kuin dekkarissa ikään. Tarinan uskottavuus on tässä vaiheessa jo ajat sitten mennyttä, mutta juonenkäänteitä siis ainakin riittää aivan viimeisille sivuille asti.

Aprikoosiyöt herkuttelee Italian väreillä, valolla ja tuoksuilla. Välillä levitetään makeaa ja tahmeaa Nutellaa rapeille voisarville, sitten keitellään tuoksuvaa ja höyryävää ragùa villan keittiössä. Erityisen tärkeäksi nousee Villa Alban puutarha aprikoosi- ja viikunapuineen ja tuoksuvine kukkineen. Kirjan takakansi kuvaa teosta ”aistivoimaiseksi”.

”Hän haluaa muistaa, kuinka sormet piirtävät hänen sielunsa rajat kevyellä kosketuksellaan. Hän muistaa heinikössä tanssahtelevat tulikärpäset ja sirkkojen rytmikkään soinnin. Yön hyväilevän lämmön, aprikoosin kirpeänmakean maun. Tämän yön, heidän hetkensä.”

En oikein jaksanut innostua kirjan rakkaustarinoista, joista toinen oli liian kiihkeä ja toinen liian laimea ollakseen kiinnostava. Päähenkilö Laura tuntui myös aivan liian helposti solahtavan elämään Tolfassa. Olisin kaivannut vähemmän mysteerejä ja enemmän aitoja ristiriitoja. Tai sitten olen vaan kateellinen: miksi minulla ei ole Italian ihanassa vuoristokylässä ihanassa villassa keskellä ihanaa puutarhaa asuvaa isotätiä, jonka luokse voisin matkustaa hetkeksi ja sitten huomatakin yhtäkkiä koko elämäni olevan Italiassa? Itse asiassa kyllä, olen todella todella kateellinen!

Perhesuhteiden kuvaamisessa kirjassa on rakkaustarinoita aidompaa lämpöä. En olisi tarttunut teokseen ilman Italia-yhteyttä, mutta itse asiassa Lauran ja Katin poikkeuksellinen sisaruussuhde olikin sellainen aihe, joka on jäänyt mieleen lukemisen jälkeenkin.

Romanttista viihdettä

Aprikoosiyöt herätti minussa pohdinnan kirjallisten genrejen luokittelusta. Kirjan takakansitekstin mukaan kirja on ”lukuromaani”. Minusta se on kyllä ihan puhdasta romanttista viihdekirjallisuutta, mikä on ainakin omassa mielessäni ihan eri asia kuin lukuromaani.

”Lukuromaani” on hirveä nimitys (katseltavat kirjat ovat vauvoja varten), vaikka toisaalta ymmärrän, mitä sillä tarkoitetaan ja mihin sitä tarvitaan. Lukuromaani on ahmittava, helppolukuinen mutta silti syvä – ja ehkä aika paksukin kirja. Sellainen, joka viihdyttää vaikka pitkällä junamatkalla, koska sitä ei malta laskea käsistään ja sivujakin riittää. Se ei liian höttöisenä saa pyörittelemään silmiä eikä liian vaikeana saa uupumaan. Siinä on ehkä monia aikatasoja ja muutakin syvyyttä, vahvaa imua. Aprikoosiyöt on minusta aivan liian kevyt, epäuskottava ja henkilöhahmoiltaan pinnallinen ollakseen lukuromaani. Sellaista odottavalle kirja voikin olla pettymys (ellei sitten käsitä ”lukuromaanin” eri tavalla kuin minä).

Tämä ei kuitenkaan ole sinänsä kritiikkiä kirjaa kohtaan, joka takuulla toimii omassa genressään. Välimeren yli Eurooppaan saapuvat pakolaiset, ennakkoluulot saman sukupuolen edustajien parisuhteita kohtaan, teiniraskaus ja abortti ovat aiheita, jotka sitovat Aprikoosiyöt tiettyyn aikaan ja paikkaan ja estävät kirjaa lähtemästä liihottelemaan aivan kevyimpien tuulten mukana. Kirjassa on hyvin ennalta-arvattavia ja kuluneita elementtejä (sattumalta löytynyt salaperäinen kirje, yllättäen kuvaan astuva nuoruuden rakkaus), kuten viihdekirjoissa yleensä, mutta myös koskettavampia aiheita: naisen valinnan mahdollisuudet, äidinrakkaus, sisaruussuhteet ja muistisairaus. Monet vaikeatkin asiat voivat kuitenkin lopulta olla lohdullisesti ”naurettavan surullisia”.

Vaikka tällaiset romanttiset tarinat eivät ole minun suosikkikirjojani, genrenä ja ilmiönä viihdekirjallisuus on ihan yhtä kiinnostava kuin mikä tahansa muu (ellei jopa kiinnostavampi, koska sitä myös vähätellään niin kovasti). Ja kuinkahan monessa genren kirjassa tapahtumapaikkana onkaan Italia? Etenkin ikuinen kaupunki Rooma tai Toscanan maaseutu, Venetsiakin välillä. Näitä kirjoja pitääkin joskus ihan listata!

Kirjaan liittyvä resepti: ribollita