Beatrice Salvioni: En pelkää mitään – Mistä on pienet tytöt tehty?

Beatrice Salvionin En pelkää mitään on tarkkanäköinen ajankuva 1930-luvun pohjoisitalialaisesta yhteisöstä, jossa etenkin naiseksi kasvamisen tila on ahdas. Nuorten Francescan ja Maddalenan ystävyys saa alkunsa dramaattisissa tapahtumissa, joiden jälkeen tarina vyöryy eteenpäin vimmaisena ja tyttöjen teot kapinallisina.

• La Malnata 2023
• Gummerus, 2024
• suom. Leena Taavitsainen-Petäjä

Lähestyvän syksyn kunniaksi päästään kiinni blogin tämän vuoden ensimmäiseen romaaniin! Taisi olla jo aikakin. Kyse on tämän kevään uutuudesta, yhdestä keväällä ilmestyneistä italiasta käännetyistä romaaneista. Kuten olen jo aiemmin maininnut, en erityisemmin ole innostunut mistään lukemastani alkuvuoden Italia-uutuudesta, mutta luulen, että pikku hiljaa saan ainakin muutamista aikaan jonkinlaisen postauksen kuitenkin.

En pelkää mitään on ollut jonkinlainen sensaatio, ja luin suomennoksen heti tuoreeltaan helmikuussa korkein odotuksin. Beatrice Salvioni oli Suomessakin käymässä kesällä. Kirja on eheydessään ja intensiivisyydessään erityisen onnistunut esikoisromaani, mutta vaikka tarina oli vetävä ja kirjoittaminen taidokasta, ei tästä minulle mitään unohtumatonta suosikkia tullut. Erittäin suositeltavaa luettavaa kirja silti on! Ja ilmeisesti kirjalle olisi tulossa jatkoakin, näin Salvioni on vihjaillut.

Sisiliskoista

Jos pienet pojat on vanhan kansanrunon mukaan tehty ”etanoista, sammakoista, koiranhännän tupsukoista” ja tytöt ”sokerista, kukkasista, inkivääristä ja kanelista”, niin Beatrice Salvionin En pelkää mitään -romaanin pienet tytöt on tehty häntänsä menettäneistä sisiliskoista ja sillan yli jokeen syljetyistä kirsikankivistä. Tuoksuvat kukkaset ja kanelit eivät sovi ystävyksille Francescalle ja Maddalenalle, jotka viettävät päivänsä liejuisessa joessa poikien kanssa leikkien.

Vanha kansanruno on vanha, nykypäivänä toivottavasti nähdään asiat hieman ei-binäärisemmin kuin sammakko–sokeri. En pelkää mitään sijoittuu kuitenkin Mussolinin fasistiseen 1930-luvun Italiaan, missä roolit ja odotukset tytöille ja pojille olivat hyvin erilaiset. Näitä rooleja ja odotuksia vastaan tytöt kapinoivat, etunenässä Malnataksi eli ”pahan omaksi” nimetty Maddalena ja hänen vanavedessään ”hyvän perheen” tyttö Francesca.

En pelkää mitään alkaa melkein rikosromaanimaisesti romaanissa muutenkin tärkeältä tapahtumapaikalta eli Pohjois-Italian Monzassa virtaavalta likaiselta Lambrojoelta. 12-vuotias Francesca makaa joen liejussa kuolleen miehen ruumis päällään. Mitä on tapahtunut? Alun mysteeri kantaa loppuun asti, vaikka kyse ei rikosromaanista olekaan.

Lambrojoki on näyttämönä myös monissa muissa romaanin tapahtumissa. Joessa leikkivät lapset ovat kirjaimellisesti alinta pohjasakkaa. Hyvät lapset istuvat hiljaa kirkossa jakaus suorassa. Joen sisiliskoille kasvaa uusi häntä, kun se irtoaa, mutta hyvistä lapsista pitää risiiniöljyllä ja piiskauksella puhdistaa joen kura. Kaikista se ei lähde irti lainkaan.

Ystävyydestä

Patriarkaalisen aikansa kulttuurin lisäksi En pelkää mitään on kuvaus tyttöjen välisestä ystävyydestä. Tai äh, miksi siitä, ihan vain ystävyydestä! Beatrice Salvionia on verrattu Elena Ferranteen, ja toki naisten aseman ja ystävyyden kuvauksesta tuleekin mieleen Ferranten Napoli-sarja. Lilan ja Lenùn kipeän ystävyyden kuvausta voittanutta ei edelleenkään ole – paitsi Silvia Avallonen Teräs osui kyllä lähelle. Francescan ja Maddalenan ystävyyden dynamiikka ei ole samalla tavalla unohtumatonta.

Tarinasta tulee mieleen myös tuoreempi esimerkki: Viola Ardonen Nimeni on Oliva Denaro, joka tosin sijoittuu 1960-luvun Sisiliaan – joka ei tunnu olevan 1930-luvun Monzaa edistyksellisempi. Nuoren tytön kasvutarina, raiskaus, raskaaksi pamahtava sisko, tietämättömyys naiseksi kasvamisen fyysisistä faktoista, ympärillä vanhoillinen ja väkivaltainen yhteisö… Rukoilu- ja kirkkokohtaukset ovat kuin Oliva Denarosta. ”Pappi puhui synneistä, joista tuomitaan helvettiin, ja minä ajattelin kaloja hopeanvärisine vatsoineen, paljasjalkaisia poikia Lambrojoessa ja Malnatan katsetta.”

Toisaalta lapsen elämä keskellä 1900-luvun alkupuolen mullistuksia tuo mieleen myös Ardonen Lasten junan. Aikuiset puhuvat vakavalla äänensävyllä ”huomattavan korkea-arvoisista tuttavuuksista”, Mussolini saarnaa radiossa, nuoret miehet lähtevät sotaan Etiopiaan, mutta lasten elämässä leikit jatkuvat.

Mutta miksi tässä nyt jauhan muista kirjoista! Salvioni on syntynyt vuonna 1995, ja nuorten kirjailijoiden ja esikoiskirjailijoiden kohdalla muutenkin aina etsitään yhteneväisyyksiä aiempiin tekijöihin ja teoksiin. (Voisiko vieläpä olla, että tämä korostuu nuorten naisten kohdalla? Ja miksi salanimi Elena Ferrantea on epäilty mieheksi?!) Ja ikään kuin naisiin kohdistuvasta väkivallasta pitäisi etsimällä etsiä esimerkkejä kirjallisuudesta(kaan)… Muuta nimi ja tarina kertoo Elenasta, Raffaellasta, Olivasta, Francescasta, Maddalenasta… Tässä tarinassa ystävyys on pahan pois työntävä voima miehisen vallan alla – hyvin kirjaimellisestikin.

Yhteisön odotuksista

Naisten välinen ystävyys ja heidän kokemansa (seksuaalinen) väkivalta patriarkaalisessa yhteisössä ei siis toki ole uusi aihe. En pelkää mitään -romaanissa siihen yhdistyy kuitenkin taitavalla tavalla kristillistä symboliikkaa. Sitä viestivät jo keskeisten henkilöiden nimet: Maddalena (Magdalena) ja Noè (Nooa). 1930-luvun monzalainen yhteisö on hyvin uskonnollinen, mitä raamatulliset melkeinpä enteet kirjassa vahvistavat.

Maddalena kohtaa heti kirjan alussa kuolleen miehen ruumiin. Hän ei kuitenkaan ole aikeissa voidella sitä, vaan kyseessä on liikaa juonesta paljastamatta aivan toisenlainen kosketus. Lisäksi ruumis on liiskannut alleen toisen nuoren tytön, joka jo valmiiksi on tukehtumassa uskonnollisen yhteisön odotusten alle. ”Jeesus valvoo sinua alati, äiti sanoi aina – -”. Alistetussa asemassa uskonnollisessa yhteisössä ovat tietenkin naiset.

Toisaalta lukija saa heti tietää, että ruumis kuuluu fasistille – uskonto näyttäytyy kirjassa monessa kohdin fasisimin kaltaisena järjestelmänä. Eikä nuori nainen ole kirkossakaan turvassa ahdistelulta, päinvastoin, sen hiljaisuudessa ja viileydessä väkivallantekijä saa rauhassa toteuttaa aikeitaan.

Nooa taas on kristushahmoinen pelastaja, ennätyksellisenä Lambrojoen tulvavuonna syntynyt hedelmäkauppiaan poika. ”Noè oli syntyessään valuttanut äitinsä veren kuiviin ja pelastunut yksin kuin Nooa – -”. En pelkää mitään valuttaa verta useissa käänteissä. Noè kärsii isänsä väkivallasta ja äidin kuolemasta syntyneestä koston kierteestä, jonka hän haluaa katkaista.

Kirsikankivistä

Monzan suojelupyhimyksen juhlapäivä on avainkohtaus romaanissa. Kesäkuun 6. päivän San Gerardon juhlapäivä marssittaa näkyville koko Monzan väen, rikkaat ja hyvin pukeutuneet ja resuiset köyhät. Keskeiset henkilöhahmot ja dynamiikka esitellään, tarina voi alkaa.

Juhlapäivät eli sagrat ovat edelleen kiinteä osa italialaista kulttuuria, yhteisöllisiä tapahtumia, ja juuri yhteisöä En pelkää mitään kuvaa. Sagroihin liittyy yleensä myös jokin ruoka, ja San Gerardon päivänä tuo ruoka on paratiisin hedelmät kirsikat. Päivää juhlitaan Monzassa edelleen; italiaksi aihetta avaa esimerkiksi artikkeli monzatoday.it-sivulla, mutta päivän kulusta ja kirsikoiden merkityksestä on hyvä kuvaus myös Salvionin kirjassa.

Juhlapäivän kirsikoista alkaa myös Francescan ja Maddalenan ystävyys. Tytöille paratiisin hedelmät ovat houkutus, joka kuitenkin maksaa. Francescan tyrannimaiselta isältä ei heltiä lupaa ostaa kirsikoita, ja Maddalenalla niihin ei olisi varaakaan. Mutta varastaahan aina voi, ja lopuksi Maddalenan valheellaan pelastanut Francesca osuu paikalle, kun tämä syö varastettuja kirsikoita pojat ympärillään kuin Neitsyt Maria alttaritaulussa. Francesca paheksuu ja ihailee. Ystävyys voi alkaa.

Tässä kirjoittaessani on pakko todeta, että En pelkää mitään on vielä hienompi romaani kuin lukiessani ajattelin. Paljon kristillistä symboliikkaa taisi minulta mennä ohikin. Kirjaa voisi lukea hyvällä tavalla kuin piru (tai kirottu Malnata) Raamattua. Se pitäisikin lukea vielä uudelleen pohjamutia kaivellen.