Italialainen aamupala eli dolcempi vita heti aamusta

Kun olen kylässä Italiassa, yksi odotetuimmista hetkistä koittaa heti aamulla: italialainen aamupala. Ensimmäisen matka-aamun aamupala on tärkein: kun istun alas, hörppään cappuccinoa ja haukkaan cornettoa, tiedän, että nyt ollaan Italiassa. Näistä hetkistä, ensimmäisistä aamiaisista, on monta ihanaa muistoa.

Suomessa aamupalani on ainakin viimeiset kymmenen vuotta ollut se sama: tuorepuuroa ja kotimaisia (pakaste)marjoja, mieluiten puolukoita. Kahvi meillä keitetään kyllä italialaisittain mutteripannulla, mutta muuten italialainen aamupala kuuluu vain Italiaan, sillä pitäähän arjen erota juhlasta!

Italialainen dolce vita on klisee, joka pätee vain populaarikulttuurissa tai korkeintaan satunnaisen matkailijan elämässä. Yhdestä kohteesta makeaa elämää on kuitenkin helppo löytää – tai oikeastaan mitään muuta ei sieltä löydäkään: italialainen aamupala on poikkeuksetta makea. Tiedämme kuitenkin, että poikkeus vahvistaa säännön, joten kerron myöhemmin tästä säännöstä minulle hyvin tutun poikkeuksen, joka järkyttää italialaisia itseään. (Paljastus: heitä on ruoka-asioissa helppo järkyttää!)

Italialainen aamupala on konsepti, jonka tajuamisessa ja hyväksymisessäkin minulla on mennyt tovi. Kuten ruokakulttuureissa yleensäkin, kyse ei ole vain siitä, mitä syödään, vaan myös siitä, miten syödään, milloin, minkä ja ehkä jopa kenen kanssa. Ja mitä ei syödä, milloin ja minkä kanssa. Italiassa myös kellonaika määrittelee hyvin pitkälti sen, miten ruoka-asioissa toimitaan. Suomesta käsin näistä asioista on vaikea saada tolkkua, mutta ne tulevat kyllä vähitellen tutuiksi, kun viettää aikaa Italiassa ja italialaisten kanssa.

Aamiaisella baarissa

Mitä mielikuvia italialainen aamupala herättää? Kerron esimerkin työpaikaltani Suomesta: Meillä oli suunnitteilla jokin kansainvälinen teemapäivä, johon tulisi eri kulttuureihin ja maihin liittyvää ohjelmaa. Kollegat päättivät, että päivän ensimmäinen ohjelmanumero olisi valmistaa yhdessä italialainen aamupala. Työkaverien näkemys oli tuoda tarjolle focacciaa, jonka jokainen voisi sitten päällystää aurinkokuivatuilla tomaateilla, mozzarellalla, basilikalla jne. makunsa mukaan.

Italialainen ei tunnistaisi edellä kuvattua aamupalaksi. Tarkastelemme muita kulttuureja oman kulttuurimme läpi: kun italialaista aamupalaa katsoo suomalaisen aamupalavoileivän läpi, näkee mozzarellalla ja tomaatilla päällystetyn focaccian. Se on tietenkin hyvää, mutta se ei ole se, mitä italialainen syö. Myöskään Suomessa joissakin paikoissa tarjolla oleva ”italialainen brunssi” on muiden kuin italialaisten keksintöä. Italialainen anoppini ei edes tiedä, mitä brunssi (italiassa käytetään englannin lainasanaa brunch) tarkoittaa.

”Italialaisen aamupalan valmistaminen” menee pieleen jo siinä, etteivät italialaiset oikeastaan valmista aamupalaa. Totuus aamupalasta voi olla pelkkä sekunnissa huiviin vetäisty espresso lähibaarissa matkalla töihin. Kotona korkeintaan keitetään kahvit, lämmitetään maito ja kaivetaan kaapista valmiita kaupan keksejä tai fette biscottateja esiin. Tai jos tarjolla on jotain muuta kuin kaupan valmiskamaa tai lähibaarin antimia, se on valmistettu jo etukäteen, koska ei ainakaan arkiaamuina kukaan ala itse leipoa keksejä, voisarvista nyt puhumattakaan. 

Italialainen aamupala on siis yleensä kahvi (tai lapsilla maito tai kaakao) ja sen kanssa jotain pientä makeaa. Makea ulottuu myös mehuihin: kahvilassa tuoremehun tilatessaan saattaa saada mehulasin kylkeen pienen sokeripussin. Aamupala nautitaan joko kotona tai usein myös lähibaarissa, bar. ”Baarilla” ei viitata alkoholianniskeluun vaan ihan vain kahvilan tapaiseen.

Nopeimmin aamiaisen saa alas kurkusta baarin tiskillä seisoskellen, mutta hitaamman aamun ystävä voi myös istua alas pöytään, mistä usein veloitetaan suurempi maksu. Istumapaikkoja ei kuitenkaan pienemmissä paikoissa ole montakaan, ja härdelli saattaa ruuhka-aikana olla muutenkin aikamoinen.

Lähibaarin henkilökunta ja muut vakiokävijät tulevat nopeasti tutuiksi, joten monen aamuun kuuluu myös kuulumisten vaihtaminen ja päivän uutisten kommentointi muiden kanssa aamukahvin äärellä. Tutulle kahvilan pitäjälle tilausta ei tarvitse sanella ääneen, sillä hän tuntee kanta-asiakkaat ja näiden toiveet. Eläinrakkaana minua ilahduttavat myös koiravieraat, joita näkee usein omistajiensa mukana kahvilla.

Yksi kahvi, kiitos!

Niukimmillaan italialainen aamupala on siis pelkkä kahvi, espresso. Caffè on aina espresso, ja sitä voi juoda mihin aikaan päivästä tahansa – aivan hyvin vaikka melkein keskiyölle venyvän ilta-aterian päätteeksi. Cappuccino tai maitokahvi sen sijaan kuuluvat vain ja ainoastaan aamiaisaikaan. Olen jopa kuullut baristoista, jotka ovat kieltäytyneet iltapäivällä valmistamasta cappuccinoa sitä tilanneille turisteille. Jutun opetus? Varmaankin se, että turistit vaihtoivat toiseen, palvelualttiimpaan kahvilaan.

Minullekin oppi on kuitenkin iskostunut päähän niin tiukasti, etten Suomessakaan juo iltapäivällä muuta kuin espressoa tai suomalaisittain mustaa suodatinkahvia. Harmillista, koska onhan taiten tehty cappuccino todella hyvää! Toisaalta sen ihanuus tekee aamuista erityisiä – jos sitä joisi pitkin päivää, mitä odotettavaa aamuissa olisi? Toiset ovat hyvin tarkkoja cappuccinon maitovaahdon koostumuksesta tai juoman lämpötilasta, minä olen tähän mennessä tyytyväisenä juonut kaikki minulle valmistetut kahvit.

Caffè macchiato maistuu silloin, kun kaipaa espressoonsa pientä pehmeyttä: kahvissa on pieni ”tahra” (macchia = tahra) maitovaahtoa. Sen sijaan latte macchiatossa maito (latte) on tahrittu kahvilla, eli suurempi osa juomasta on maitoa. Latte macchiaton lisäksi maitokahvia on myös caffellatte, jossa kahvia on latte macchiatoa enemmän. Maitokahvia en ole tosin tainnut Italiassa tilata kahvilassa koskaan, enemmän se kuuluu kotiaamiaiselle.

Lue blogista lisää kahvikulttuurista ja kahviloista:

• torinolainen kahvikulttuuri ja suklainen kahvijuoma bicèrin
• napolilainen kahvikulttuuri ja mutteripannun käyttö
• Paula Hotti: Mustia syntejä – Kahvilaesseitä -kirja

Jotain makeaa

Italialainen aamupala on siis makea. Makea on tyypillisesti keksejä, voisarvi eli cornetto tai hieman korppuja tai kuivattua paahtoleipää muistuttavat fette biscottate, jotka voi myös päällystää makealla hillolla tai Nutellalla. Cornetton saa ilman täytteitä (vuoto tai semplice), mutta tyypillisesti senkin sisällä on hilloa, Nutellaa tai vaniljaista kreemiä crema pasticcera. Pistaasikreemitäyte on myös yksi suosikki silloin, kun sitä on tarjolla.

Kahviloiden kakkuvitriineissä on tarjolla myös monta muuta toinen toistaan makeampaa leivonnaista. Keksit puolestaan kuuluvat erityisesti kotona nautittavaan aamupalaan. Parhaat aamupalakeksit ovat sellaisia, jotka on suunniteltu kahviin, maitoon tai kaakaoon kastettaviksi. Keksit ovat tunnepitoinen asia: tunnen Suomessa asuvia italialaisia, jotka tilaavat netistä lempiaamupalakeksejään, joita ei Suomesta saa.

Makea aamupala on osa italialaista ruokakulttuuria siinä missä Suomessa puuro tai voileivät. Italiassa arvostetulla dissapore.it-sivustolla suomalaisia leivonnaisia esittelevä artikkeli kertoo, että esimerkiksi voisilmäpullia ja munkkeja syödään Suomessa aamupalaksi. Meitä tämä saattaa naurattaa, mutta näinhän se menee: suomalaisen mielestä tomaatti–mozzarella-focaccia on italialainen aamupala, italialaisen mielestä pulla tai munkki on suomalainen aamupala. (Ja on italialaisten artikkelissa muitakin virheitä: runebergintorttuja ei täytetä luumuhillolla eikä laskiaispullia syödä pääsiäisenä.)

Kuten aiemmin totesin, ruokakulttuuri on monitahoinen ilmiö, jota ei voi tarkastella pelkästään esimerkiksi tyypillisten raaka-aineiden näkökulmasta: yksi oliivi ei tee ruoasta kreikkalaista eikä kookosmaito ”aasialaista”. Tarvitaan hieman omaa kokemusta ja kielitaitoakin lähdekritiikkiä varten, jotta asiat asettuvat oikeaan kontekstiin.

Mutta entäs sitten voisarvi: kuulostaa kovin ranskalaiselta! Onko cornetto siis sama asia kuin croissant? No eipä tietenkään! Italialaisten cornetto on ranskalaisten croissantia makeampi, ja se on usein lisäksi myös täytetty makeilla hilloilla tai kreemeillä. Croissant on maultaan neutraalimpi tai jopa suolaiseen vivahtava ja sen sisällä on enemmän tyhjää tilaa, kun taas cornetto on tiiviimpi. Croissant-taikinassa on enemmän voita, minkä ansiosta croissant on lehtevämpi kuin cornetto. Perinteisesti croissant on valmistettu ilman kananmunaa toisin kuin cornetto.

Asia olisi melko yksinkertainen näin, mutta sitten on vielä brioche. Normaalistihan briossilla viitataan pullan tapaiseen, esimerkiksi näihin blogissa esittelemiini vanilja–sitruspulliin, jotka alkuperäisen italiankielisen reseptin mukaan ovatkin erinomainen talvinen aamupala (?). Pohjois-Italiassa cornettoa saatetaan kuitenkin kutsua briossiksi, vaikka ne ovat siis kaksi eri asiaa. Ja toisinaan cornetton tilatessani olen pettymyksekseni saanut leivonnaisen, joka on todellisuudessa tehty vähän voisempaan briossitaikinaan ja vain muotoiltu cornetton muotoon. Italialaiset siis itsekin sekoilevat cornetton, croissantin ja briochen kanssa!

Yksi aikanaan kummallisuus, nykyisin arkinen asia minulle ovat fette biscottate. Ne ovat vähän kuin keksejä, leipää tai korppuja, mutta eivät oikeastaan mitään niistä. Ne ovat monelle italialaiselle rakas aamupala, joka kulkee usein myös lyhyemmällä nimellä fette. Suomalaiseen, terveelliseen aamupalaan tottunut voi ehkä hyväksyä täysjyvä-fettet aamupalapöytäänsä mutta jättää Nutellan tai hillot levittämättä niiden päälle.

Fette biscottateja on erilaisia, oma suosikkini on täysjyvä- tai jyväinen versio, mutta löytyypä myös fette biscottateja, joihin on muotoiltu hilloa tai Nutellaa mukavasti keräävät ”urat” – tässä ollaan jotenkin italialaisen aamupalakulttuurin ytimessä. Fette biscottate kuumaan maitoon kastettuna on puoli-italialaisen lapseni lempiaamupala (kaurapuuron ohella), joten myönnän, että näitä tilaamme välillä netistä, kun Italiasta tuodut varastot ehtyvät.

Sitten se poikkeus sääntöön: Genovassa tunnetaan myös suolainen italialainen aamupala, itse asiassa hyvin suolainen. Paikalliset saattavat ostaa aamupalaksi slerfan eli palan paikallista focacciaa, jota he sitten kastavat cappuccinoon – jopa sipulilla päällystettyä focacciaa. Tätä ei suomalainen päivittelisi ollenkaan (no, ehkä sipulia sentään vähän), mutta muut italialaiset sitten kylläkin. Genovalaiselta mieheltäni on moni italialainen varovasti kysynyt, onko tosiaan totta, että Genovassa syödään focacciaa aamupalaksi cappuccinon kanssa. Järkytysten järkytys!

Postaukseen liittyvä kirja: Heli Pekkarinen – Kylässä Italiassa