Joseph Brodsky: Veden peili – Miltä näyttää talvinen Venetsia?

Miltä tuoksuu kanaalien vesi öisellä venematkalla, miltä näyttää talviseen sumuun kietoutunut kaupunki? Mikä saa palaamaan Venetsiaan yhä uudelleen?

Joseph Brodskyn Veden peili (Watermark 1992, suom. Marja Alopaeus, Tammi 1994) on rakkaudentunnustus Venetsialle. Kirjailijan matkat kaupunkiin ovat tallentuneet kauniskielisiksi pikku esseiksi, jotka vakuuttavat lukijankin talvisen Venetsian ainutlaatuisesta kauneudesta.

Tästä pienestä Venetsia-välipalasta saan kiittää Donna mobilea, joka minulle kirjaa suositteli. Luin kirjan kesälomalla yhden kesäisen automatkan aikana, mutta silloin ei tehnyt mieli palata talviseen Venetsiaan siitä kirjoittamaan. Postauksen aika tuli nyt, kun Suomessa mennään jo kohti kevättä. Kirja on pieni helmi, jonka avulla voi matkustaa Venetsiaan vaikka yhdeksi iltapäiväksi. Kirja on pieni kooltaan ja lyhyt, vain reilut sata sivua.

 

La Serenissima

Veden peili koostuu Nobel-runoilija Joseph Brodskyn (1940–1996) huomioista hänen Venetsian-matkoiltaan. Luvut ovat pääosin melko lyhyitä, toiset vain sivun mittaisia, ja tyyliltään hyvin kaunokirjallisia. Kaunokirjallisia, sillä kieli on kaunista, lumoavaa. Minulle tulee mieleen Venetsian lempinimi, La Serenissima, ”mitä seesteisin”, myös itse kirjasta.

”Tausta oli kirkkojen kupolien ja katonharjojen tummaa, yhtenäistä siluettia, ja veden mustan mutkan yli kaartui silta jonka kummankin pään äärettömyys katkaisi. Öiseen aikaan vierailla seuduilla äärettömyys alkaa viimeisen lyhtypylvään luota, ja täällä se oli kahdenkymmenen metrin päässä. Oli hyvin hiljaista.”

Brodsky matkusti Venetsiaan ensimmäisen kerran vuonna 1972 ja palasi sinne sittemmin yhä uudelleen. Hänet on myös haudattu Venetsiaan. Rakkaus kaupunkiin tulee selvästi ilmi Veden peilin episodimaisista ja tunnelmoivista esseistä, jotka ovat kaikki niin kauniita ja runollisia, että voisin lainata kirjan kaikki lauseet tähän.

Brodsky ottaa kaiken irti talvisen Venetsian kauneuden kuvaamisesta. Hän ei missään nimessä haluaisi matkustaa Venetsiaan kesällä. Silloin ”shortsiasuiset laumat, varsinkin saksaksi hirnuvat” käyvät hänen hermoilleen. Turistit! Talvella elämä tuntuu todellisemmalta.

”Talvi kuitenkin on abstrakti vuodenaika, kitsastelee värejä jopa Italiassa ja tuhlailee pakollista kylmyyttä ja päivän lyhyyttä. Se saa silmän kohdistumaan ulkomaailmaan niin intensiivisesti, että se lyö laudalta sähkölampun joka iltaisin tuo näkyville kasvonpiirteemme. Jos tämä vuodenaika ei välttämättä rauhoita hermoja, se kuitenkin alistaa ne aisteille: kauneus alhaisissa lämpötiloissa on kauneutta.”

Brodskyn Venetsia tuntuu välillä melkein kulissilta: voiko tämä todella olla totta? Kuin koko kaupunki olisi pelkkää lumoavaa talvivaloa, salaperäistä sumua, arkkitehtuuria ja kauneutta. Brodskylle Venetsia on kaupunki, jossa kerubeja ”saattaisi olla enemmän kuin paikkakuntalaisia”.

Ja se on ihanaa! Kirjaa on nautinnollista lukea, kadota palazzojen ympärillä kiertelevään sumuun ja kellotornien kumuun. Olisipa aina näin.

Silmän kaupunki

Veden peilissä Venetsia on ”silmän kaupunki”. Brodsky kirjoittaa monista yhteiskunnallisistakin aiheista, fasisteista ja kommunisteista, kirjailijoistakin (mainituksi tulee muun muassa Eugenio Montale heti ensi sivuilla), mutta minua lukijana puhuttelee erityisesti hänen pohdintansa kauneudesta. (Tosin tulinko juuri väittäneeksi, että kauneus ei olisi yhteiskunnallinen aihe?)

Venetsia on niin kaunis, että se aiheuttaa jopa turhamaisuutta ja saa ihmiset kilpavarustautumaan ulkomuodollaan, joka heijastuu kaupungin lähes kahdestasadasta kanaalista.

”Turhamaisiksi tekevät myös marmoripitsi, upotukset, kapiteelit, karniisit, reliefit ja koristelistat, kansoitetut ja kansoittamattomat nurkkaukset, pyhimykset, neidot, enkelit, kerubit, karyatidit, päätykolmiot, parvekkeet uhkeine pohjekarkeloineen ja itse ikkunat, goottilaiset tai maurilaiset. Sillä tämä on silmän kaupunki, muut aistit soittavat vaimeaa toista viulua.”

Veden peili sisältää paljon pohdintaa peileistä (suomennoksen nimi on onnistunut) ja silmistä, kyynelistäkin, jotka heijastavat. Venetsiassa läsnä oleva vesi kiehtoo Brodskya erityisesti: ”Jos maailma määriteltäisiin genreksi, sen tärkein tyylikeino olisi epäilemättä vesi.”

Venetsian vesi tuntuu heijastavan takaisin Brodskyyn. Se saa hänet pohtimaan mennyttä ja nykyisyyttä, elämää ja kuolemaa. Mikään tässä ei kuitenkaan ole banaalia, ja Brodsky on koko ajan yhtä terävä, piikikäskin välillä. Venetsia on tunnettu rakastavaisten lemmenlomakohde, mutta Brodsky suosittelee sitä myös avioeroissa, ”sekä meneillään olevissa että jo täytäntöön pannuissa”. Tässäpä raikas ehdotus. Mikään ei ole parempaa kuin romanttinen maalailu ja sitten pieni kyyninen pisto väliin!

Veden peili on takuulla kaiken matkakirjallisuuden aatelia, se on samaan aikaan kevyt ja painava, ilmava ja täysi. Ja kyllä, se aiheuttaa vastustamatonta halua matkustaa talviseen Venetsiaan. ””Italia”, oli Anna Ahmatovalla tapana sanoa, ”on uni, joka toistuu koko loppuelämän ajan.”

PS. Jos haluat matkustaa La Serenissimaan ilman yhtäkään turistia ja nähdä Brodskynkin ihailemia arkkitehtuurin aarteita, kannattaa katsoa Rai 1:n dokumentti Stanotte a Venezia (”Tänä yönä Venetsiassa”), jossa käydään parin tunnin ajan läpi upeinta Venetsiaa – yöllä. Ohjelma on italiaksi ja vaatii kirjautumisen palveluun.

Kirjaan liittyvä resepti: vanilja–sitruspullat