Jukka Pakkanen: Italialaisia – Tuokiokuvia Italiasta

Jukka Pakkasen Italialaisia sisältää kolmisenkymmentä lyhyttä tarinaa Italiasta. Tarinat ovat inspiroituneet italialaisista elokuvista, urheilusta, taiteesta, historiasta, musiikista ja tunnetuista henkilöistä. Ne vangitsevat ohikiitäviä hetkiä kohtaamisista Italian monien kaupunkien kaduilla ja kuppiloissa.

• Jukka Pakkanen: Italialaisia
• Artemisia edizioni, 2014
• 59 sivua

Jukka Pakkaselta julkaistiin juuri elokuussa Italiaan sijoittuva uutuusromaani Kadonneet lauseet (linkki kustantajan Aviadorin sivulle), jota käsittelin lyhyesti Syksyn 2025 uutuuskirjat -postauksessa. En itse asiassa ollut ennen näitä Italialaisia lukenut tuotteliaalta Jukka Pakkaselta mitään, vaikka esimerkiksi Helsingin Sanomat nosti muutama vuosi sitten Pakkasen syntymäpäivähaastatteluun Pakkasen Italia-yhteydet ihan otsikkoon asti: ”Kirjailija Jukka Pakkanen hurmaantui varhain italialaisuuteen: ”Kulttuurin syvyys, elämäntunne!””

Kulttuurin syvyyttä ja elämäntunnetta on Italialaisissakin. Syvyyttä jopa siinä määrin, että ensi vilkaisulta Italialaisia saattaa antaa itsestään aivan väärän kuvan.

Matkalla faktassa ja fiktiossa

Italialaisia on veikeä teos. Se alkaa Marco Bellinin kirjoittamalla esipuheella. Bellini esittelee itsensä: hän on italialais-ruotsalainen kulttuuritoimittaja, joka on koonnut tämän kyseisen Italialaisia-teoksen Italiassa matkustaneiden eri maalaisten henkilöiden lähettämistä tarinoista. ”Kirjoituksia tuli kymmeniä. Muutama oli sellaisenaan valmis, muita muokkasin ja stilisoin.”

Kävin juuri viime viikolla Tekstin talossa Tietokirjafestivaaleilla, jossa oli aivan ilmaiseksi tarjolla laadukkaita ja kiinnostavia puheenvuoroja tietokirjallisuudesta. Mietin Italialaisia, kun kuuntelin Tuomas Aitonurmen, Silvia Hosseinin ja Hanna Meretojan keskustelua (Anne Mäntynen juonsi) kirjallisuuden lajien rajoista ja muutoksesta. Italialaisia tuli mieleeni, kun Tuomas Aitonurmi pohdiskeli kirjailijana ja kirjastoammattilaisena kirjojen luokittelun ongelmallisuutta kirjastoissa.

Aitonurmen esimerkit koskivat erityisesti faktan ja fiktion rajoilla liikkuvia esseitä: miten ne pitäisi kustantamoissa ja kirjastoissa luokitella? Luokitteluongelmia voi aiheuttaa kuitenkin muukin kuin esseiden eksistentitaaliset kysymykset. Italialaisten kohdalla voidaan todeta, että pinnallinen lukeminen ohjaa tulkitsemaan teosta aivan väärin.

On päivänselvää, että Italialaisia on fiktiivinen teos, kaunokirjallisuutta. Mitään (melko geneerisesti nimettyä) Marco Belliniä ja kirjan tarinat ”nimellään” kirjoittaneita henkilöitä ei ole olemassa, kaikki on kirjailija Jukka Pakkasen mielikuvituksen tuotetta – mutta kuten hyvin tiedämme, kaikki fiktio tietenkin lainaa aina myös faktasta. Italialaisia on silti kirjastossa luokiteltu Yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmässä maantieteen, matkojen ja kansatieteen alle, ei kaunokirjallisuuden.

Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa on herkullinen aihe, ja on totta, että esimerkiksi esseet liukuvat tyylillä faktan ja fiktion välillä. On vaikea sanoa, ovatko ne enemmän tieto- vai kaunokirjallisuutta. Ja onko sillä väliä?

Kirjan luokittelu antaa kuitenkin jonkinlaisen lukuohjeen kirjaan: näin tätä luetaan. Toisinaan kaunokirjallisen teoksen nimeen lisätään nykyään tulkintaohjeeksi esimerkiksi sana ”romaani”, jotta lukijalle olisi selvää, että nyt on kyse fiktiosta. Olisi ollut kuitenkin latteaa nimetä Italialaisia esimerkiksi Italialaisia – novellikokoelma. Kirjan viehätys on siinä, että Marco Bellini ja kaikki nämä kirjoittajat voisivat olla totta. Ja ehkä tietyllä tavalla ovatkin? Kuten festivaalikeskusteluissakin tuli esiin, faktan ja fiktion vastakkainasettelu ei ole hedelmällinen tapa lukea ja tulkita kirjallisuutta. Ne toimivat yhdessä ja yhteen.

Minullakin on blogissa kategoriani, ja sijoitin Italialaisia novelleihin – vastahankaisesti, sillä kirja kuitenkin on ”Marco Bellinin” koostama kokonaisuus. Vaan voisiko sen laittaa matkakirjallisuuteenkin? Voiko Italialaisia lukea tietokirjana, ei-fiktiona? Onko sillä väliä, miten sitä lukee?

Niin tai näin, kirjasta voi kyllä poimia matkavinkkejä, kuten usein kaunokirjallisuudesta poiminkin. Tarinoissa liikutaan Pohjois-Italian kaupungeissa ja Roomassa. Tunnelmassa on jo menneen maailman tenhoa ja tarinat ovat viehättävän vähäeleisiä: niissä ryhdytään juttusille tuntemattomien kanssa urheilukilpailuissa, taksissa, myymälän kassalla. Campari välkehtii laseissa, taivas tummuu Alppien yllä, aurinko valaisee tuhatvuotisia katuja. ”Historia on muistiin kirjautunutta unta.” Fiktion keinoin voi toisinaan tavoittaa jotain sellaista, mikä jäisi pelkän faktan ulottumattomiin.

Kirjaan liittyvä resepti: täytetyt kasvikset genovalaisittain