Saku Tuominen: Kaikki mitä olen oppinut hyvästä viinistä

Saku Tuomisen Kaikki mitä olen oppinut hyvästä viinistä sukeltaa syvälle viinitynnyriin. Se tutustuttaa lukijan viinin laajaan maailmaan ja rohkaisee etsimään omaa viinimakua ja -filosofiaa. Kirja kysyy myös vaikeita kysymyksiä: Onko hyvää se, mistä itse pitää? Onko viini ”vain käynyttä rypälemehua”? Mitä viinistä pitäisi maistaa, miten sitä pitäisi kuvailla? Tarvitaanko viinin juomiseen ohjeita?

• Saku Tuominen: Kaikki mitä olen oppinut hyvästä viinistä
• valokuvat: Sara Karlsson
• Otava, 2025
• 287 sivua

Kaikki mitä olen oppinut hyvästä viinistä on tämän syksyn uutuuskirja ja jonkinlainen sisarteos Saku Tuomisen aiemmalle teokselle Kaikki mitä olen oppinut hyvästä ruoasta, josta kirjoitin blogiinkin. Pidin ruokakirjan filosofiasta ja niin pidin tästä viinikirjastakin, paljon. Ohitin nopealla luvulla kaikki Burgundit, Bordeaux’t, Riojat, Moselit ja muut, sillä kirjassa on ilahduttavan paljon asiaa Italiasta. Ei ole kuitenkaan merkittävää, mistä viinialueista innostuu tai on innostumatta, kirja on hyvä tietopankki kenelle tahansa viiniharrastajalle tai sellaiseksi aikovalle. Todennäköistä on, että viini-innostus syttyy viimeistään kirjaa lukiessa.

Olen kirjoittanut blogissa aiemmin myös Saku Tuomisen kirjasta Basta! Italialaisen ruokakulttuurin abc.

Kaikki mitä en edes tajunnut haluavani tietää viinistä

Saku Tuominen on harrastanut viinejä 40 vuotta. Harrastuneisuudestaan huolimatta hän huomasi, ettei hänen viiniymmärryksensä ollut kovin syvällistä: hän kuvaa, miten pyrki pitkään juomaan ”oikeita” viinejä ”oikealla tavalla”, valitsemaan muiden arvostamia ja korkealle pisteytettyjä viinejä ja näin välttämään ”virheitä”. Moni viiniharrastaja toimii juuri näin, ulkokohtaisesti, omaa makuaan kehittämättä. Viinikeskustelua vaivaa snobismi, jossa tavallisen viininjuojan itsetunto rapistuu ja hän sulkee suunsa, jos ei maista juomassaan apilankukkaa tai kirsikankiveä.

Tuomisen kirja on hyppy sivuun ulkoa sanelluista ohjeista ja samalla tutkimusmatka viinin historiaan ja tulevaisuuteen, sen valmistukseen ja monimuotoisuuteen ja ennen kaikkea: siitä nauttimiseen, oman maun kehittämiseen. Pois jäykkyys, absoluuttiset totuudet ja keinotekoinen briljeeraus, tilalle tiedon äärelle pysähtymistä ja tietoista maistelua. Tuominen on haastatellut kirjaansa useita asiantuntijoita eikä ole vältellyt ”tyhmiäkään” kysymyksiä. Rautalangasta vääntäminen ilahduttaa kaltaistani lukijaa, joka juo viinejä sujuvasti mutta ei osaa puhua niistä eikä kysyä edes järjellisiä kysymyksiä.

Kaikki mitä olen oppinut hyvästä viinistä käsittelee esimerkiksi seuraavia aiheita: viinin syntyhistoriaa, viiniköynnösten elämää, viinintuottajia, hiivoja, viinirypäleitä, eri viinialueita, makuaistia, viinin tarjoilua, viinin terveellisyyttä… Selitetyiksi tulevat sulfiitit, natuviinit, dekantoinnit ja muut sinänsä tutut sanat, joita amatööri ei ehkä kuitenkaan osaisi tarkasti selittää. Isoin osa kirjaa ovat kuitenkin opit ja oivallukset Tuomisen omalta viinimatkalta.

Kaikki mitä olen oppinut hyvästä viinistä on hyvin kirjoitettu, sitä on erittäin sujuva lukea. Tuominen on onnistunut tiivistämään tiedon hyvin: kaikki luvut ovat vain sivun mittaisia. Hän ennakoi teksteissä tulevaa, viittaa menneeseen ja sitoo uuden tiedon aiempaan; lyhyesti sanoen rakentaa toimivan tietokokonaisuuden. Kirjan voi lukea kokonaisuudessaan ja löytää myöhemmin helposti ne osuudet, joihin haluaa palata uudestaankin.

Omaa viinimakua etsimässä

Minua kiinnostavat toki Tuomisen henkilökohtaiset näkemykset ja mieltymykset, mutta erittäin kiinnostavina pidin myös viinin historian ja valmistuksen kuvausta. Miten monia vaiheita ja valintoja onkaan takana ennen kuin viini on päätynyt lasiini! Olen täysin samaa mieltä Tuomisen kanssa: faktat luovat pohjan mielipiteille. Minulle käy usein vaikkapa itselleni alueena vieraampaa kuvataidetta katsoessani niin, etten tiedä, mitä tästä oikein pitäisi ajatella. Kun sitten tutustun teoksen taustoihin tai joku asiantuntija avaa niitä minulle, alan saada jostakin kiinni, pystyn olemaan ehkä jotakin mieltäkin, arvostamaan teosta eri tavalla. Makukaan ei oikein kehity ilman tietoa ja kokemusta – humanisti minussa pitää kovasti sanasta konteksti.

Tuominen vertaa viiniymmärrystä itselleen vieraampaan oopperaan: ovatko parhaat oopperalaulajat niitä, jotka laulavat korkeimmalta ja kovimmin? Tuskinpa vain, mutta treenaamaton korva ei kykene muuhun erotteluun. Hän antaakin vihjeeksi, että viiniymmärrystä voi olla helpompi syventää, jos ajattelee sitä jonkin toisen elämänalueen kautta; häntä on esimerkiksi auttanut viinin eri tyylien ja tuottajien ajatteleminen musiikkialan kautta. Hyvä vinkki on myös etsiä kriitikko, jonka maku käy yksiin oman maun kanssa.

Toisaalta on toki myös niin, että jokainen aloittaa jostakin. Maku muuttuu ja kehittyy kokemuksen myötä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä tai hävettävää. (Uskallan nyt tunnustaa, että itse opin juomaan punaviiniä 18-vuotiaana aluksi kokikseen sekoitettuna. Asuin tuolloin Belgiassa, josta sai ison pullon legendaarista Bon Soir -viiniä puolellatoista eurolla. Se kuitenkin avasi minulle vähitellen portin aidostikin keskieurooppalaisille juomatavoille.)

Kaikki mitä olen oppinut italialaisesta viinistä

No, minä en ole oppinut paljoakaan. Mutta Tuominen on, hänhän on viettänyt viimeisen 20 vuoden ajan osan vuodesta kakkoskodissaan Italian Marchessa. Marchea Tuominen ei listaa Italian tärkeimpien viinialueiden joukkoon. Niihin kuuluvat hänen mielestään Piemonte, Toscana, Sisilia ja – hieman yllättävämmin – Friuli-Venezia Giulia. Moni olisi varmasti valinnut listalle Veneton, joka on Suomessa myynnillisesti Italian suosituin viinialue. Suomalaiset rakastavat pyöreän pehmeää amaronea, mutta Tuominen ei lukeudu heihin.

Jos haluat tietää, mitä minä olen oppinut italialaisista punaviineistä (ja mitä mieltä olen amaronesta), lue postaukseni Italialaiset punaviinit – Pieni viiniopas aloittelijalle. Kerron postauksessa, mitä tapahtuu viinitastingissa, miltä maistuu sisilialainen, piemontelainen, toscanalainen ja venetolainen punaviini ja mihin ruokiin viinit voi yhdistää. Suomessa juomme yleensä piemontelaisia punaviinejä, sillä viereiseltä kotiseudulta Liguriasta ei tänne tuoda viinejä. Italiassa valinta on tietysti alueesta riippumatta aina paikallinen viini.

Italia on rypälelajikkeiden määrässä maailman monimuotoisin viinimaa, sillä kaupallisesti kasvatettuja rypälelajikkeita on Italiassa 550 erilaista, ja kategorian ulkopuolelle jäävien lajikkeiden määrää ei varmasti kukaan tiedä. Viiniä valmistetaan maan kaikissa maakunnissa. Tuominen mainitsee Italian suosikkiviinimaakseen – Ranskan ohella. Hänen suosikkiviinialueitaan Italiassa ovat Piemonte, Friuli, Marche, Toscana (Chianti), Umbria, Abruzzo ja Etna.

Tuominen mainitsee esimerkiksi Piemonten barolon, barbarescon ja Nebbiolo-rypäleen, Friulin natuviinit ja Ribolla Gialla -rypäleen, Marchen Verdicchio-rypäleen, Toscanan chianti classicon ja Sangiovesen sekä Etnan valkoisen Carricante-rypäleen. Tuomisen suosikkikuohuva on hänen mielestään aliarvostettu lambrusco. Siitä olen muuten täysin samaa mieltä! Työmatkalla Emilia-Romagnassa sain pyytämättä aina eteeni punaista lambruscoa, jonka kevyesti kuplivaa olemusta ensin hämmästelin, sitten ihastelin. Suuta alkoikin pahemman kerran kuivata kirjaa lukiessa…

Kaikki mitä olen oppinut hyvästä viinistä voi tietysti toimia viinivinkkaukseenkin, mutta se ei ole sen tarkoitus: makuasioista voi kiistellä ja pitääkin, uskaltaa olla eri mieltä. Kahta samanlaista makua ei ole, ei viineissä eikä maistajissa. Tuomisen sanoin kaikki maistelut voi ottaa oppimiskokemuksina. Myös maistelemaan voi oppia. Jos ei maista, ei voi tietää, mistä pitää; mikä on hyvää viiniä.

Kirjaan liittyvä resepti: taralli