Susanna Tamaro: Kulje sydämesi tietä – Kolmen sukupolven naiset

Elämänsä loppupuolella oleva isoäiti kirjoittaa myrskyisissä merkeissä luotaan lähteneelle tyttärentyttärelle kirjeitä, eräänlaista henkistä testamenttia. Tyttärentytär on elänyt lapsuutensa mummonsa luona, sillä äiti on kuollut – traagisesti, kuten vähitellen käy ilmi. Periytyykö äitien taakka aina tyttärille?

• Susanna Tamaro: Kulje sydämesi tietä, Otava, 1995
• Va’ dove ti porta il cuore, 1994, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
• 207 sivua

Kulje sydämesi tietä

Tiedän, että jotkut ovat toista mieltä, mutta minusta on aina kiinnostavaa pohtia kirjojen genrejä. Niitä pohditaan myös kustantamoissa: kirjojen huolellisesti valituilla nimillä ja kansilla halutaan houkutella tietynlaisia lukijoita. Jos katson Susanna Tamaron ysärikirjaa tältä kantilta, se menee suoraan viihdelaariin. Kulje sydämesi tietä on suorastaan karsea nimi (myös alkuperäiskielellä), ja piirroskuva kannessa ohjaa ajatukset myös viihteellisempään suuntaan. Ei houkuttele tätä lukijaa.

Yritän tässä nyt alustaa sitä asiaa, että en pitänyt tästä italialaisen Susanna Tamaron käsittääkseni ainoasta suomennetusta teoksesta juurikaan. Mitään feel good -viihdettä tämä ei tosin ole, mutta muuten esityksenä ihmisyydestä kevyenlainen.

Kirjan asetelma on kylläkin kiinnostava: tyttärentytär on paennut hänet kasvattaneen isoäidin luota riitaisissa tunnelmissa Yhdysvaltoihin, eikä mummo tiedä, aikooko tämä palata. Yksinäinen isoäiti alkaa kirjoittaa tyttärentyttärelle jonkinlaisia kirjeitä tai päiväkirjamerkintöjä, ”elämän käsikirjaa”, joka sisältää paljon aiemmin sanomatta jäänyttä ja jätettyä.

Ylisukupolvinen taakka on ehkä jo melkein loppuun kulutettukin sanapari, mutta ei siksi lainkaan vähemmän kiinnostava. Siitähän tässä on kyse: ettei tyttärentytär vain tekisi samoja virheitä kuin mummonsa ja traagisesti nuorena kuollut äitinsä aikanaan. Isä ei ole ollut tyttärentyttären elämässä mukana ollenkaan, mutta olisiko mummolla tästäkin jotakin paljastettavaa?

Mummon kirjoittamissa kirjeissä on onneksi itsekriittisyyttä ja pisteliäsyyttä, muuten tarinassa ei olisi ollut mitään kiinnostavaa. Aluksi mietin, etten jaksa kiinnostua kirjasta ollenkaan, mutta joitakin koskettaviakin kohtia löytyi. Esimerkiksi isovanhempien roolia pohdiskeltiin kiinnostavasti:

”Voi olla, että isovanhempia pidetään siinä määrin toissijaisina, ettei tarvita mitään erillistä termiä, joka kuvaisi heidän poismenoaan. Isovanhemmat eivät jätä jälkeensä orpoja, eivät liioin leskiä.”

Pohdinta ihmiselämästä oli kuitenkin muuten köyhää ja mukafilosofista: Elämä on tie, joka haaroittuu eikä kaikkia sivuteitä voi kulkea. Elämä on ilotulitusraketti, joka ei aina nouse taivaalle asti vaan räjähtää jo maassa. Elämä on noppapeli.

Kuuntele ääntäni

Vaikka jotakin puhuttelevaakin siis lopulta löysin Kulje sydämesi tietä -teoksesta, lukukokemukseni hyvät puolet unohtuivat, kun erehdyin lukemaan Tamaron sille kirjoittamaa jatko-osaa. Kuka tietää, miksi hän on sen päättänyt 12 vuotta myöhemmin tehdä!

”Kuuntele ääntäni” (Ascolta la mia voce, 2006) -teosta ei onneksi ole suomennettu. En kyennyt lukemaan kirjaa loppuun, mutta melko pitkälle sitä tahkosin ihan vain siitä syystä, että se oli ainoa viikon mittaiselle matkalle mukaan ottamani kirja (virhe, tiedän!) ja yritän välillä lukea jotakin italiaksikin.

Jatko-osassa on päästetty ääneen tyttärentytär, joka viimein palaa Yhdysvaltain-matkaltaan. Mummo sairastuu muistisairauteen ja kuolee epäuskottavalla tavalla, minkä jälkeen tyttärentytär löytää vintiltä äitinsä kirjoittamat vanhat kirjeet ja alkaa selvittää isänsä henkilöllisyyttä ja muita menneisyyden mysteereitä.

Parikymppisen tytön kertojanääni muistuttaa kummasti hänen mummonsa ääntä, ja juoni onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä tylsä että lapsellisen epäuskottava. Pikkuprinssimäiset horinat vain pahenevat tässä kakkososassa: aluksi niin kaunis ja tuoksuva ruusu menettää henkensä maljakossa ja päätyy roskiin, kun taas puu kasvattaa jatkuvasti juuriaan sydämiimme ja jättää siihen jälkensä kuoltuaankin. Haukotellen suljin kirjan kesken lukemisen.

Kuljemme jatkossa Susanna Tamaron kanssa eri teitä.

Kirjaan liittyvä resepti: Susannan kakku eli suklainen ricotta-juustokakku