Anton Monti: Minne menet, Italia?

Minne menet, Italia? kysyy Anton Monti uudessa kirjassaan. Vastaustahan ei kukaan voi varmaksi tietää, mutta Monti hahmottelee sitä kiinnostavasti monen teeman kautta populaarikulttuurista politiikkaan.

Anton Montin Minne menet, Italia? (2019, S&S) kertoo Italian nykytilanteesta (ja samalla toki historiasta) ilmaston, ruoan, italialaisten ihmisten ja perheiden, talouden, politiikan, populaarikulttuurin ja mafian näkökulmista. Aihealueita on monia, mutta perinpohjaisinta analyysia Monti tekee Italian politiikasta.

Olen harvoin täysin perillä uutuuskirjoista ja herään uusien, kiinnostavien kirjojen ilmestymiseen aina niin myöhään, että päädyn Helmet-kirjastojen varausjonossa sijalle 1567. Tätä Anton Montin uutuutta sen sijaan olin ehtinyt jo odottaa ja harvinaisen valppauteni ansiosta sain sen kirjastosta luettavaksi tuoreeltaan – kirja ilmestyi lokakuussa.

Monti on suomalais-italialainen tietokirjailija, joka on syntynyt Helsingissä mutta asunut pitkään Roomassa. Hän on aiemmin kirjoittanut kirjoja mm. lyijyn vuosista ja uusfasisimista Italiassa. Kuuntelin Yleltä Montin haastattelun (kuunneltavissa Areenassa toistaiseksi) elokuussa keskellä Italian hallituskriisiä ja tykästyin hänen asiantuntevaan ja kiihkottomaan tyyliinsä. Minne menet, Italia? oli myös miellyttävä ja mieltä avartava lukukokemus.

Tuntematon Italia

”Mielikuvissamme italialaiset ovat huolettomia, iloisia ja seurallisia ja he nauttivat ihanasta elämästään, La dolce vita, kauniissa maassaan. Todellisuus on kuitenkin hyvin erilainen.”

Kaikkihan tuntevat Italian, eikö? Olen itsekin pitänyt Italiaa aiemmin vain hyvän ruuan, lämpimän auringon ja upeiden maisemien maana. Minulla on oikeasti mennyt vuosia, että olen alkanut todella ymmärtää sitä, mitä perheemme Signore on minulle jankuttanut: Italia on aurinkoinen turistille, mutta pinnan alla on paljon pimeää.

Monti kuvaa tekevänsä kirjassaan matkaa italialaisten sielunmaisemassa – ja se maisema on synkkä.

”Ei ole syytä kaunistella maan tilannetta. Erityisesti italialaisten henkinen tila on epätoivon, katkeruuden ja vihan läpäisemä.”

Mielestäni Montin kirjalle on ollut tilausta. Niin monta matkaopasta, ruokakirjaa ja muuta ihanaa hömppää on jo nähty, että on aika tuoda esiin Italian muitakin ulottuvuuksia. Minne menet, Italia? on sivistävää luettavaa. Mitä esimerkiksi nämä kirjasta poimitut luvut kertovat?

viimeisen 10 vuoden aikana Italiasta on muuttanut pois yli miljoona italialaista, lähinnä korkeasti koulutettuja nuoria
Italiassa on EU:n alueella vähiten 15–34-vuotiaita (20,8 % väestöstä)
20–34-vuotiaista italialaisista 26,9 % on suorittanut loppututkinnon (EU:n keskiarvo 39,9 %)
em. ikäluokassa työllisyysaste kolme vuotta valmistumisen jälkeen on 55,2 % (EU:n keskiarvo 80 %)
vuodesta 2000 vuoteen 2017 italialaisten keskipalkka on noussut 1,4 % (Saksassa 13,6 % ja Ranskassa 20,4 %)
Italian talous ei ole kasvanut yli 10 vuoteen
Italian valtion velka on tällä hetkellä yli 2 400 miljardia euroa
Italian mafioiden arvioitu vuotuinen liikevaihto on 130 miljardia euroa (Suomen BKT v. 2017 oli 224 miljardia euroa)
vuosina 2017 ja 2018 Italian väestö pieneni jopa 190 000 henkeä vuodessa (Italia on Euroopassa ainoa kehittynyt teollisuusmaa, jossa väestö vähenee)

Kuinka monelle Suomessa tällaiset luvut todella ovat tuttuja? En varmasti ole ainoa, jolle todellisen tilanteen valkenemisessa on mennyt hetki.

Huomioita ruokapöydästä

”Yksi niistä harvoista asioista, joista kaikki italialaiset ovat samaa mieltä, on se, että maan keittiö on maailman paras.”

Ihanaa, että Minne menet, Italia? käsittelee myös ruokaa parin luvun verran! Minne menet, Italia? on aiheellinen kysymys, mutta ruoasta sen sijaan on turha kysyä mitään: italialainen ruoka ei ole menossa minnekään! Se on edelleen sitä, mitä on aina ollut. Vaan onko enää tulevaisuudessa: ilmastonmuutoksella on nimittäin valitettavat vaikutuksensa myös ruoantuotantoon.

Kuten Monti kirjoittaa, Italia on ruokakonservatiivien maa. ”Kaikki pastaruoat ovat jo olemassa, ja uusia ei kukaan edes kaipaa”, kuvaa erinomaisen hyvin sitä, mitä italialainen ruoka oikeasti on – kaikki muukin kuin pasta. Kirjassa myös kerrataan italialaiseen ruokaan liittyviä perussääntöjä:

pastan ja kastikkeen yhdistämiseen on tiettyjä sääntöjä
kana ja pasta eivät kuulu yhteen
pastaan ei lisätä ketsuppia
parmesaania ei lisätä kala- tai äyriäispastaan
carbonaraan ei käytetä kinkkua, pekonia, kermaa eikä parmesaania
pizza ja ananas eivät kuulu yhteen
cappuccinoa ei juoda kello 12 jälkeen
päivällä syödään mukaan otettavaa palapizzaa, illalla pyöreää pizzaa

Nämä tulevat nopeasti tutuksi, kun ruokailee italialaisten kanssa. Sen sijaan kaikki italialaiset ruokalajit eivät yhden elämän aikana millään ehdi tulla tutuiksi: on paljon ruokalajeja, jotka ovat synnyinseutunsa ulkopuolella tuntemattomia. (Itse olen listannut lukuisia pelkästään genovalaisia ruokia täällä.) Tärkein oppi italialaisesta keittiöstä onkin, ettei sellaista ole.

Monti listaa myös muutamia tuhansista paikallisista ruokajuhlista, jotka rakentuvat jonkin paikallisen huippuraaka-aineen ympärille. Italiassa suurten kauppaketjujen osuus ruoan myynnissä on Euroopan pienin ja siellä on eniten alkuperä- ja laatuluokiteltuja elintarviketuotteita. Monien pienten italialaiskylien elinkeinoelämä riippuu paikallisista erikoistuotteista, joilla on suuri vaikutus maaseudun elinvoimaan. Italialaiset ovat myös valmiita matkustamaan paikallisten herkkujen perässä satoja kilometrejä, mikä synnyttää kysyntää majoitus- ja ravintolapalveluille syrjäseuduillakin.

Italian ruokakulttuuri on monella tavalla omaleimainen.

Minne menet, Italia?

Minne Italia sitten on menossa, kun sitä tässä niin kovasti on kyselty? Sitähän ei voi kukaan tietää. Vaikka hiljattainen hallituskriisi on selätetty, poliittista kriisiä ei.

”Loppukesän 2019 huikea poliittinen näytelmä, joka oli italialaisittainkin hyvin poikkeuksellinen, hämmensi totaalisesti suurta italialaista enemmistöä. Epävarmuuden myötä mieliin palasivat taas kerran monet epäilykset poliitikoiden motiiveista, jotka liittyvät ehkä enemmän henkilökohtaiseen hyötyyn kuin kansakunnan etuun. Monet kansalaiset ilmoittivat taas kerran, että he eivät tule koskaan äänestämään.”

Elokuussa oikeistopopulistisen La Legan johtaja Matteo Salvini päätti vetää suurta kannatusta nauttineen puolueensa hallituksesta ja halusi pikaisesti järjestää uudet vaalit. Hänellä oli hetkeä aiemmin mennyt hyvinkin lujaa, mistä esimerkkinä Monti mainitsee Salvinin rantabileet, jotka herättivät Italiassa kohua. Videota paidattomasta Salvinista DJ:nä ja Italian kansallislaulun tahtiin tanssivista bikinitytöistä katsottiin meilläkin espressot väärässä kurkussa. Salvinin vauhtisokeus ja vallanhalu johtivat kuitenkin lopulta siihen, että uusi hallitus laitettiin kasaan ilman vaaleja ja ilman Legaa. Vaan mitähän taas seuraavaksi tapahtuu?

Minne menet, Italia? kannattaa lukea erityisesti, jos haluaa perehtyä suomalaista uutisointia syvemmin Italian politiikan tämänhetkiseen tilanteeseen ja esimerkiksi juuri Legan historiaan; yhtä kiinnostavasti Monti kertoo myös populistisen Viiden tähden liikkeen liikkeistä ja Berlusconin tempuista.

Tätä teosta lukiessa tulee välillä mieleen, voisiko Italialla enää huonommin mennä. Edellä mainittujen teemojen lisäksi Monti kirjoittaa myös mm. ilmastonmuutoksen dramaattisista seurauksista, kutistuvista perheistä ja saavuttamattomasta mafiasta. Kieltämättä Minne menet, Italia? on synkkää luettavaa – ja siksi niin tärkeää. Mutta ainahan on oltava toivoakin:

”Tietysti on myös valopilkkuja. Ihmisiä, jotka edelleen elävät kunniallisesti, haluavat auttaa muita ihmisiä ja kunnioittavat lakeja. Ongelma on se, että se mikä pitäisi olla sääntö, on nykyisin hyvin usein vain poikkeus. Mihin tämä kaikki tulee johtamaan?”