Tuo minulle auringonkukka – Eugenio Montalen valitut runot

Italiassa vietettiin eilen kesän riehakkainta juhlaa, Ferragostoa. Meillä sen sijaat illat alkavat jo hämärtyä ja viiletä. Loppukesään auringonkukkien aikaan tunnelmoitavaksi sopii täydellisesti runokokoelma Tuo minulle auringonkukka.

Tuo minulle auringonkukka – Portami il girasole (2018) on kokoelma Eugenio Montalen runoja, jotka on valikoinut ja suomentanut Hannimari Heino. Kokoelma sisältää runoja seitsemästä eri Montalen teoksesta vuosilta 1918–1980 ja lisäksi Heinon alkusanat ja huomautuksia runoihin sekä tietoa Montalen elämänvaiheista. Kokoelmassa on ainutlaatuisen hieno ratkaisu: runot ovat aukeamalla rinnakkain italiaksi ja suomeksi.

Tuo minulle auringonkukka on kustantamo Parkon ensimmäinen teos. Olimme vuosi sitten elokuussa Signoren kanssa Talvipuutarhassa teoksen julkistamistilaisuudessa. Tilaisuus oli ihana! Siellä suomentaja Hannimari Heino keskusteli Montalesta kustantaja Tommi Parkon kanssa, minkä jälkeen Heino luki teoksen runoja suomeksi ja teatteriohjaaja–pedagogi Davide Giovanzana italiaksi. Olo oli aivan kylttyyrin täyteinen niin kauniissa ja henkevässä ympäristössä! Minulle Montale oli tuolloin vielä tuntematon, Signorelle ei. Montale on merkittävä Nobel-palkintonsa takia ja häntä luetaan Italian kouluissa, mutta Signorelle Montale tuli koululaisena erityisen tutuksi, sillä hehän kävivät samaa koulua Genovassa! Välissä oli kyllä muutama vuosikymmen (Montale eli 1896–1981), mutta koulussa ollaan edelleen ylpeitä vanhasta oppilaasta.

Ligurialainen runoilija

Heti tähän alkuun on todettava, että runous ei ole vahvinta alaani, en oikein osaa lukea sitä enkä keskustella siitä. Haluaisin niin kovasti ymmärtää sitä, etten malta pysähtyä sen äärelle ja antaa sen olla sellaista, kuin se on. Mutta aina pitää olla valmis yrittämään!

Tuo minulle auringonkukka alkaa Hannimari Heinon kirjoittamalla lyhyellä mutta erittäin asiantuntevalla katsauksella Eugenio Montalen runouteen. Heino kertoo, että Montalen runouden yhteydessä on usein käytetty sanaa ”romanzo” eli romaani, sillä sitä lukiessa voi hahmottaa kerronnallista juonta, jossa lyyrinen minä käy läpi eri vaiheita. Se on rohkaiseva ja motivoiva huomio lukijalle, jolle runous tuntuu vaikeasti lähestyttävältä.

Heinon esipuhe otsikolla ”Mahdollisen harhauttaessa” on niin asiantunteva ja syvällä aiheessaan, että runoutta ja kirjallisuuden ja siitä kirjoittamisen konventioita tuntematon ei ehkä saa siitä kovinkaan paljon irti. Montalea pidetään hermetismin, italialaisen modernismin, edustajana, mutta Heino osoittaa, ettei luokittelu ole ongelmaton. Hermetismille ominaista on Montalen alkutuotannossa näkyvä pelkistetty sanonta sekä epävarmuuden ja vieraantuneisuuden teemat. Montalen runous sai kuitenkin luonnollisesti vuosien mittaan uusia sävyjä ja suuntia, ja niitä Heino analysoi paneutuneesti kokoelma kokoelmalta.

Suunnanmuutokset Montalen runoudessa heijastelivat myös muutoksia hänen henkilökohtaisessa elämässään, jonka vaiheita Tuo minulle auringonkukka esittelee esipuheen jälkeen. Montale syntyi Genovassa vuonna 1896 ja vietti nuoruusvuosiaan paljon Ligurian rannikon Monterossossa, jonka karut, merelliset maisemat ovat läsnä hänen runoudessaankin. Teoksen mukaan Ligurian rannikkomaisemista on Montalen myötä tullut jo myytti.

Kirjanpitäjän tutkinnon lisäksi Montale opiskeli kirjallisuutta ja laulua, ja musiikkia ja musikaalisuutta on myös hänen runoissaan. Runojen ohella Montale teki käännöstöitä ja työskenteli useiden lehtien toimituksissa ja kustantamossa. Montalella oli elämässään monia muusia, jotka innoittivat häntä ja ovat läsnä myös runoissa. Genovan jälkeen hän asui Firenzessä ja Milanossa, jossa hän kuoli vuonna 1981. Nobel-palkinnon hän sai vuonna 1975.

Poimitut runot

Tuo minulle auringonkukka on poiminta eräästä Montalen runosta:

”Tuo minulle auringonkukka, istuttaisin sen / tähän suolan polttamaan maahan / jotta näkyisi koko päivän päilyvässä / sinessä sen keltaisten kasvojen palo. – -”

Runo on Montalen esikoiskokoelmasta Seepian kuoret (Ossi di Seppia, 1925). Seepian kuorissa Ligurian maisemat ovat läsnä enemmän kuin Montalen myöhemmässä tuotannossa. Upea on mielestäni esimerkiksi runo ”Englannintorvi”, jossa on viittaus musiikkiin ja tunnelmassa vahvasti läsnä tyrskyävä Ligurianmeri:

”Tuuli joka tänä iltana valppaana / – muistuttaen metallilevyjen kalistelua – / tuuheita puita soittaa ja pyyhkii / kuparista horisonttia / missä valovanat avautuvat / kuin leijat jymisevällä taivaalla / – -”

Montalen toisessa kokoelmassa Tilaisuudet (Le Occasioni, 1939) runot siirtyvät Heinon sanoin maisemasta sisätilaan, jossa on erilaisia tilanteita ja henkilöitä. Kokoelman keskivaiheilla on kahdenkymmenen runon sarja ”Motetit”, canzoniere d’amore, jotka Montale omisti eräälle muusalleen, Irma Brandeisille. Tilaisuuksia seurasi melko samassa hengessä Myrsky ja muuta (La Bufera e altro, 1956), jonka nimi viittaa toiseen maailmansotaan.

Kolme ensimmäistä kokoelmaa muodostavat Montalen ydintuotannon. 1950–1960-lukujen välillä Montale ei kirjoittanut runoja juuri ollenkaan, ja neljäs kokoelma Satura ilmestyi 1971. Siitä alkoi Montalen runoudessa niin sanottu toinen kausi. Tässä kokoelmassa muusana toimii Drusilla Tanzi, Montalen pitkäaikainen rakastettu. Saturassa Montale pohtii muun muassa kielen olemusta aivan mainiossa runossa ”Takeltelu”:

”- – Kerran / joku puhui kokonaan / ja se oli käsittämätöntä. Varmaan / luuli olevansa viimeinen / puhuja. Mutta kävikin niin / että kaikki puhuvat yhä edelleen / ja maailma / on ollut sittemmin mykkä.”

Saturan jälkeen ilmestyivät runopäiväkirjat vuosilta -71 ja -72 (Diario del ’71 e del ’72), minkä jälkeen julkaistiin vielä Montalen runoja yhteen kokoavia teoksia.

Kaksikielinen kulttuuriteko

Montaleen ja Tuo minulle auringonkukka -teokseen kannattaa tutustua, jos italialainen runous kiinnostaa. Siihen kannattaa tutustua siinäkin tapauksessa, että italiankielinen runous kiinnostaa. Oma italian taitoni ei valitettavasti ole niin ylevä, että runot avautuisivat minulle alkukielellä, mutta juuri näin suomennosten rinnalla niitä on kiva tutkailla.

Runojen kääntäminen ei ole yksinkertaista. Voin vain hämmästellä suomentajan taitoja! Hannimari Heino onkin hiljattain palkittu Italiassa teoksen kääntämisestä. Hän itse kertoo teoksen alkusanoissa kääntämisen olleen vaativaa ja monitasoista kulttuuristen kerrostumien ja kielellisten haasteiden takia. Kääntämisessä on pitänyt ottaa huomioon esimerkiksi mitallisuuteen, riimeihin ja runojen musikaalisuuteen liittyviä seikkoja. Heino on paitsi suomentanut monia italialaisia kirjailijoita ja erityisesti runoilijoita (mm. Giuseppe Ungarettia) myös julkaissut useita omia runoteoksia.

Tuo minulle auringonkukka -teoksen pohjana on Tutte le poesie -teos, johon on koottu Montalen koko runotuotanto. Kaikkea tuotantoa Tuo minulle auringonkukka ei tietenkään kata; Heino kertoo jättäneensä pois esimerkiksi sellaisia runoja, jotka eivät ehkä ei-italialaiselle lukijalle avaudu. Apua lukemiseen löytyy Heinon koostamasta huomautusosuudesta, jossa avataan runojen kulttuurisia viitteitä.

Montalelta oli ennen tätä kokoelmateosta suomennettu vain hajanaisesti joitakin runoja eri yhteyksiin, ja hänen runojensa julkaisemista suomeksi tällaisessa kaksikielisessä muodossa voi pitää kulttuuritekona. Ehkä runot pitäisikin aina esittääkin näin, alkukielinen ja käännetty rinnakkain?

Kirjaan liittyvä resepti: farinata

Postauksen kuvat päivitetty 4.1.2020