Gianni Solla: Ystävyyden oppimäärä – Varkaasta vapauteen

1940-luvun köyhästä italialaiskylästä alkava tarina Gianni Sollan romaanissa Ystävyyden oppimäärä kehittyy nuoren miehen kasvukuvaukseksi. Päähenkilö Daviden matka pienen kylän sikatilalta Napolin teatterimaailmaan on samalla kiinnostava ajankuva 1900-luvun puolivälin Italiasta.

• Il ladro di quaderni (2023)
• Otava, 2024
• suom. Helinä Kangas
• 256 s.

Myöhästyneet hyvän ystävänpäivän toivotukset kaikille blogiystävilleni! 🧡️ Vähän myöhässä ollaan siinäkin mielessä, että tämän kerran kirja on kevään 2024 uutuuskirja. Mennään kiireellä siis suoraan asiaan! Vaikka aika ajattomasta kirjasta kuitenkin on kyse; ehkä siitä kertoo sekin, että Ystävyyden oppimäärä on päässyt Otavan kirjasto -käännösromaanisarjaan. (Koko sarjan kirjat löytyvät Otavan sivulta – paljon hyviä lukuvinkkejä!)

Attenzione: Sisältää juonipaljastuksia!

Vihkovaras

Kirjan nimenä Ystävyyden oppimäärä ohjaa lukemaan kirjaa tarinana ystävyydestä. Kirjan italiankielinen nimi Il ladro di quaderni eli ”Vihkovaras” enemmän ehkä kasvutarinana: päähenkilö, köyhän maalaisperheen poika Davide kähveltää salaa vihkoja, jotta pääsisi harjoittelemaan niihin kirjoittamista ihastuksensa Teresan avustamana. Paitsi akateemiset taidot (oppimäärä) myös ihana ja fiksu Teresa ovat avain pois lapsuuden ankeasta kasvuympäristöstä.

Molemmat nimivaihtoehdot ohjaavat oikeaan: Ystävyyden oppimäärä on tarina ystävyydestä ja kasvamisesta. Kirja on sellainen jollakin (hyvällä) tavalla ”vanhan ajan romaani”. Ehkäpä johonkin vihkoonsa minäkertoja-Davide tarinansakin rustaa? Lapsuudesta päästään kirjassa Daviden aikuisuuteen asti.

Ystävysten Daviden ja Teresan lisäksi joukossa on mukana myös Nicolas. Nicolas jatkaa siitä, mistä Teresa on aloittanut: opettaa Daviden lukemaan. Tarina on kuitenkin traaginen. Davide on fasistisen sikatilallisen poika, hyljeksitty ja kiusattu kampurajalka. Isä on ankara eikä usko koulutukseen – eikä myöskään Daviden ja Nicolasin ystävyyteen, sillä Nicolas on juutalainen. Nicolas on päätynyt isänsä kanssa Daviden pieneen Napolin lähellä sijaitsevaan kotikylään peltotyöläiseksi Mussolinin käskystä, joten hyljeksitty on hänkin.

Daviden ahdas tila perheessä on osin nurinkurinen: mitä enemmän isä käyttää aikaa fasistien kokouksiin, sitä enemmän Davidella on aikaa harjoitella lukemista ja kirjoittamista ja vierailla Nicolasin ja tämän oppineen isän luona. He ovat lempeän Teresan ohella ainoita, jotka tukevat Davidea tämän pyrkimyksissä. Paha vain, että Daviden ihailema Teresa ihastuukin Nicolasiin ja nämä aloittavat suhteen. Epätoivo ja epäonni tuntuvat seuraavan Davidea kaikkialle. Hän menettää myös lempisikansa, kun isä tappaa sen kostoksi oppimishaluiselle pojalleen. Davidella menee kaikki niin sanotusti – heh – vihkoon.

Surumielinen teatteri

Kuten monista eteläistä Italiaa 1900-luvun alkupuoliskolla ja sotien jälkeen kuvaavista romaaneista on saatu lukea (tunnetuimpana tietysti Elena Ferranten Napoli-sarja), kouluttautuminen on ollut ainoa mahdollinen keino karistaa köyhän ja kurjan kodin perintö ja saada kiinni hieman paremmasta elämästä. Näin on Davidenkin tapauksessa.

Kun Nicolas katoaa ja Davide aavistelee pahaa, hän karkaa kotikylästään mukanaan vain muutama kolikko taskussaan. Taakse jää myös rakastettu Teresa. Davide päätyy Napoliin, jossa näkee ja joutuu kokemaan aluksi vielä äärimmäisempää köyhyyttä kuin omassa kotikylässään Tora e Piccillissä. Vähitellen ja osin sattumalta hän kuitenkin löytää paikkansa kaupungissa ja teatterin maailmassa. Aluksi tosin heikko lukutaito on estää aikeet: ””En ole hyvä lukemaan” oli lause, joka olisi voinut olla yksi repliikeistä. Olin jo alkanut näytellä.”

Kirjallisesti taitavan Nicolasin muisto inspiroi Davidea näyttelijäntyössä, ja jatkuvasti hän sekä toivoo että kuvittelee näkevänsä Teresan ja Nicolasin Napolissa. Suru ja menetys seuraavat häntä aina. Näyttelijäntyö antaa Davidelle työkalut rakentaa itsestään ikään kuin parempi versio. Mutta miten totuudellinen tuo versio on?

Olen näköjään kirjoittanut sellaisen kirjajutun, joka minua itseäni eniten ärsyttää: jonkinlaisen juonilyhennelmän. Mietin välillä, miksi ammattikriitikotkin tuntuvat joskus vain kuvailevan lukemansa kirjan juonta, eikö heillä olisi ammattitaitoisina parempaakin sanottavaa? Miten rakenne, henkilöhahmot, dialogi…?

Huomaan kuitenkin, että minulla ei oikein ole tästä kirjasta sanottavaa. Se ei ollut hajuton ja mauton, se oli oikein sujuva ja surumielisyydessään karu mutta kauniskin tarina. Ajankuvana sotien jälkeisestä Etelä-Italiasta Ystävyyden oppimäärä on kiinnostava etenkin kuvatessaan Napolin kokeellista teatterimaailmaa.